213-päivä ja tarina menetyksestä

Muistan lähes kuusi vuotta vanhan tunteen ihoni alla edelleen siitä, kuinka halusin esikoiseni kuoleman jälkeen huutaa maailmalle, että olen äiti, että minä synnytin lapsen, ja että minun lapseni tarinan ja olemassaolon tulee kaikkien kuulla, vaikkei lapsi olekaan sylissäni.  Myöhemmin huomasin, että tunne on yleinen muillekin lapsensa menettäneille. Se on mielen tapa kertoa, että sillä tavoin …

Jatka artikkeliin 213-päivä ja tarina menetyksestä

Viisi vuotta surun syleilyä Surunsillalla

Ennen kuin aloitan, haluan sanoa: kiitos, kun olet täällä. Siitä on suurin piirtein viisi vuotta, kun Surunsilta näki päivänvalon. Sen jälkeen minulle on tapahtunut paljon, elämää iloineen ja kiireineen, mutta myös suruineen. Häät, lapsen syntymä, vauvavuosi, taaperovuodet, flunssakaudet, työt, kiireet ja matkustelut. Vanhasta irti päästämistä, uuden hakemista, hyvästelyjä, hyvästelyjä ilman hyvästelyjä, hautajaisia. Näkyviä tapahtumia ja …

Jatka artikkeliin Viisi vuotta surun syleilyä Surunsillalla

Vierassurunvuoro – Jannan suru soi sävelmissä

Haluaisitko sinäkin jakaa oman surutarinasi Surunsiltaan?Ota yhteyttä täällä, niin voimme yhdessä saada surusi kuuluviin. Ensimmäisessä vierassurunvuorossa kerrotaan Jannan tarina siitä, miten hän on käsitellyt nuoren poikansa menetystä ja sitä, mitä kaikkea siitä on seurannut. Kuinka pohjattomasta surusta voi kantautua jotain kaunista sävelten muodossa? Jannan terve ja touhukas poika sairastui 7-vuotiaana syöpään, ja kuoli sairastettuaan sitä …

Jatka artikkeliin Vierassurunvuoro – Jannan suru soi sävelmissä

Elämänkulkua Surunsillalla

Viimeisestä julkaisustani on aikaa kaksi kuukautta. Joskus kaksi kuukautta on lyhyt aika, joskus pitkä. Ainakin omalla kohdallani surressa aika tuntuu kuluvan hitaammin, kuin elämää elellessä. Nyt viimeiset kaksi kuukautta on mennyt kuin siivillä: keskittymiseni on ollut elämässä. Rakkaudessa, ilon ja onnen hetkissä, levossa. Suru, kaipuu ja menneisyys kulkevat kyllä mukanani, mutta ne ovat antaneet minulle …

Jatka artikkeliin Elämänkulkua Surunsillalla

Aika ei paranna – sen tarkoitus on auttaa

Kirjoitin viime postauksessa, kuinka oman lapsen hautaaminen erkaannuttaa muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Oman lapsen hautaamista voidaan pitää ääriesimerkkinä, koska se ei kuitenkaan ole suinkaan ainoa, joka saa tunteen aikaiseksi. Mikä tahansa menetys muuttaa ihmisen näkökantaa ja suhtautumista nykyhetkeen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Vahvimmin eriytymisen muusta maailmasta kokee silloin, kun itselle sattuu jotain valtavirrasta poikkeavampaa. Jotain …

Jatka artikkeliin Aika ei paranna – sen tarkoitus on auttaa

Vuosipäivästä toiseen

Hyppään suoraan altaan syvään päähän: oman lapsen hautaaminen erkaannuttaa muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Kokemuksen jälkeen ei kuulu enää siihen todellisuuteen, missä muut elävät, eikä siihen todellisuuteen koskaan enää palaa. Ei, koska hauta jää fyysiseksi todisteeksi siitä, mitä yhtenä päivänä elämässään joutui tekemään. Koska asun Etelä-Euroopassa, tyttömme hautausjärjestelyt tapahtuivat nopeammalla tahdilla, kuin miten ne Suomessa …

Jatka artikkeliin Vuosipäivästä toiseen

Mitä minulle kuuluu?

Kesä on monelle pelkkää iloa ja juhlaa, mutta viime vuosi opetti minulle, että myös keskellä kesää voi tapahtua ikäviä asioita. Tänä vuonna pelkäsin etenkin juhannusviikonloppua hieman etukäteen, sillä vuosi sitten se oli viimeinen viikonloppu, kun kaikki oli vielä hyvin, ja olimme autuaan tietämättömiä siitä, mitä sitä seuraavat viikot meidän polullemme toisi. Pelkäsin, että tänä vuonna …

Jatka artikkeliin Mitä minulle kuuluu?

Vertaistuen voima

Kirjoitin viime syksyllä muistiinpanoihini seuraavasti: Jätin soittopyynnön Käpy ry:n nettisivujen kautta samalla, kun tilasin heiltä tukimateriaalia. Muutamaa päivää myöhemmin järjestön edustaja soitti, ja yleisen alkurupattelun jälkeen edustaja kysyi, halusinko jakaa tarinamme yksityiskohtaisemmin. Se tuntui ihanalta, helpottavalta, pelottavalta ja hämmentyneeltä, koska suuni avatessani havahduin, etten ollut kertonut tapahtumista vielä kenellekään ulkopuoliselle. Kompuroin sanoissani, en osannut asettaa …

Jatka artikkeliin Vertaistuen voima

Perjantait on pahimpia

Meille perjantait ovat pahimpia. Perjantai on tyttäremme syntymä- ja kuolinpäivä, sekä hautaanlaskun päivä.  Tyttäreni kuoleman jälkeen elin pitkään kohtalon päivän ja viikon kulkua niin, kuin joku olisi painanut replay-nappia. Toisinnon aalto kehittyi pitkin viikkoa, kunnes perjantaiaamupäivisin kello 10:25 se tyrskähti rajusti kalliota vasten niin, että vaahtopäinen kärki ripotteli kuplia kauas kuivalle kivelle. Viikonlopun ajan aalto …

Jatka artikkeliin Perjantait on pahimpia

Surua syvemmälle

Jaan jälleen tekstin, jonka kirjoitin itselleni ylös lapseni menetyksen jälkimainingeissa: Suru ei ole ainoa asia, joka vastasyntyneen lapsen kuoleman jälkeen äidille jää. Lukemattomat ristiriidat mielen ja kehon välillä, naiseuden ja äitiyden suhteen, yksilönä. Sana lapsettomuus saa aivan uudenlaisen merkityksen. Millaista on tulla äidiksi ilman lasta? Mitä tapahtuu, kun keho janoaa sisällään kasvanutta pientä ihmistä vierelleen, …

Jatka artikkeliin Surua syvemmälle