Ennen kuin aloitan, haluan sanoa: kiitos, kun olet täällä.

Siitä on suurin piirtein viisi vuotta, kun Surunsilta näki päivänvalon. Sen jälkeen minulle on tapahtunut paljon, elämää iloineen ja kiireineen, mutta myös suruineen. Häät, lapsen syntymä, vauvavuosi, taaperovuodet, flunssakaudet, työt, kiireet ja matkustelut. Vanhasta irti päästämistä, uuden hakemista, hyvästelyjä, hyvästelyjä ilman hyvästelyjä, hautajaisia.

Näkyviä tapahtumia ja näkymättömiä tilanteita, naurua ja kyyneleitä. Elämää parhaimmillaan, ja elämän realiteetteja kokien. Kuoleman ajattelua, ja ainakin ajatuksen tasolla siihen valmistautumista. Omani, ja muiden.

Vaikka Surunsillalla on aika ajoin ollut kovinkin hiljaista (etenkin täällä blogin puolella), ei ajatukset surusta ja motiiveista, joiden vuoksi tämän blogin ja Instagram-tilin alunperin perustin, ole kuitenkaan mihinkään kaikonneet. Kuten suru itsessään, Surunsilta on kulkenut mukanani arjen ylä- ja alamäet, ajattelinpa sitä aktiivisesti tai ei.

Viimeisimmän vuodenvaihteen jälkeen pääni sisällä on pitkästä aikaa perusarjen suorittamiselta vapautunut tilaa kaikenlaisten asioiden käsittelylle, ja tunnen, että oma suruni ja sen tuomat teesit haluavat taas ansaitsemaansa huomiota. Ajatukset eivät enää pelkästään ole ja odota paksussa pölyn peittämässä mytyssä huoneen perällä ylähyllyllä, vaan niihin osuva auringon sarastus verhojen välistä antaa mytylle uuden muodon ja värin.

Mihin Surunsillan juuret oikein juontavat? Kohtasin suurimman suruni vuonna 2020, kun menetin esikoiseni. Tyttäreni oli määrä syntyä syyskuussa, mutta maailma päätti toisin: keskellä heinäkuista hellettä pikkuisemme kuoli pian sektiosynnytyksen jälkeen. 

Korona-aika, eristäytyneisyys, ulkomailla asumisesta johtuva välimatka läheisiin ja ystäviin Suomessa. Surun kuilu tuntui ylitsepääsemättömältä, vaikkei se päälle päin siltä ehkä näyttänytkään. Monien tekijöiden summana, surua prosessoidessa aloin hahmottaa mitä halusin:

Mietin pitkään. Pohdiskelin. Kokeilin eri reittejä, etsin oikeaa suuntaa. Aikani haahuiltuani päädyin kielekkeen reunalle. Syvän kuilun juurelle, jonka toisella puolella kohosi toinen kieleke. Aloitin sillanrakennusprojektin.

Ensin tavoitteeni oli päästä sillan yli, muiden joukkoon. Projektin edetessä kuitenkin havahduin, että sillalle voi myös jäädä, sillä sillalta maisemat ovat kaikista upeimmat.

Siksi kutsun myös teidät kaikki kanssani projektiin: tulkaa sillanrakennushommiin. Tehdään sillasta yhdessä turvallinen.

Kun aloin kirjoittamaan surusta, monet kommentoivat, että onpa hyvä, että olet löytänyt tavan, jolla käsitellä lapseni menetystä.

Oma suruni, sen tuomat kokemukset ja siitä aiheutuneet muut tunteet ovat tottakai toimineet alustan inspiraation lähteenä, mutta ennen kaikkea Surunsilta sai alkunsa tarpeesta saada paikka, jossa tuoda surua ilmiönä enemmän esiin, ja jossa käsitellä surua moniulotteisesti. Tarvitsin paikan, joka toimisi vertaistukena muille surun syystä huolimatta, ja jossa myös surun ulkopuolella elävät saisivat rauhassa kurkata, miltä suruverhon takana näyttää.

Vaikka suru on jokaiselle yksilöllistä, suru on universaali tunne, ja erilaiset menetystarinat sisältävät samoja elementtejä. Suru yltää kaikkiin, kertoi tarina lapsen menetyksestä tai esimerkiksi erosta.

Kiitos surulleni siitä, että viiden vuoden aikana olen käynyt todella merkityksellisiä keskusteluja niin kasvotusten, kuin somessa. Korvani ovat kuulleet tarinoita, jotka olisivat jääneet kuulematta, jollei tyttäreni olisi kuollut. Matkan varrella oman surun käsittelystä ja muiden surun kohtaamisesta on tullut helpompaa.

Surua on itse asiassa joka puolella, jos pystyy ja rohkenee löytämään oikean taajuuden. Taajuudella on kaksi tarkoitusta: laskea vapaaksi ja ottaa vastaan.

Surevalle taajuus tarjoaa mahdollisuuden laskea vapaaksi se suru, joka kurkkua puristaa, ja surun ulkopuolella olevalle uskallusta ottaa se vastaan. Mitä enemmän ihmisiä taajuuden löytää, sitä suurempi kollektiivinen voima meillä on käsitellä tätä yhtä tunnespektrin ääripäätä.

Surunsillan tarkoituksena on olla tuo taajuus, joka pienentää kuilua välillämme.

Suru on raastavaa, pelottavaa ja ahdistavaa. Suru jaettuna on samaa, mutta yleensä läsnä on myös pehmeyttä ja kauneutta. Pehmoisuutta ja puristusotteen heltymistä surussa tarvitaan. Niiden avulla suru saadaan syleilyyn sen sijaan, että surun antaisi purra tuskissaan hampaitaan heltymättä yhteen.

Sinulle, joka suret: minä ymmärrän sinua, vaikka nyt tuntuukin siltä, että sinun maailmasi on romahtanut samalla, kun muu maailma on jatkanut menojaan. Se tunne voi jatkua vielä tovin. Muista kuitenkin, että jokaisen auringonlaskun jälkeen tulee auringonnousu, vaikka joskus pimeys niiden välissä tuntuu ikuisuudelta. Sinä jaksat kyllä. ❤

Olemme kaikki oman elämämme kokemusasiantuntijoita, ja yhdessä voimme riisua surulta haarniskan, jos annamme ja uskallamme.

Rakkaudella, Jenny