Aika ei paranna – sen tarkoitus on auttaa

Kirjoitin viime postauksessa, kuinka oman lapsen hautaaminen erkaannuttaa muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Oman lapsen hautaamista voidaan pitää ääriesimerkkinä, koska se ei kuitenkaan ole suinkaan ainoa, joka saa tunteen aikaiseksi. Mikä tahansa menetys muuttaa ihmisen näkökantaa ja suhtautumista nykyhetkeen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Vahvimmin eriytymisen muusta maailmasta kokee silloin, kun itselle sattuu jotain valtavirrasta poikkeavampaa. Jotain …

Jatka artikkeliin Aika ei paranna – sen tarkoitus on auttaa

Vuosipäivästä toiseen

Hyppään suoraan altaan syvään päähän: oman lapsen hautaaminen erkaannuttaa muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Kokemuksen jälkeen ei kuulu enää siihen todellisuuteen, missä muut elävät, eikä siihen todellisuuteen koskaan enää palaa. Ei, koska hauta jää fyysiseksi todisteeksi siitä, mitä yhtenä päivänä elämässään joutui tekemään. Koska asun Etelä-Euroopassa, tyttömme hautausjärjestelyt tapahtuivat nopeammalla tahdilla, kuin miten ne Suomessa …

Jatka artikkeliin Vuosipäivästä toiseen

Mitä minulle kuuluu?

Kesä on monelle pelkkää iloa ja juhlaa, mutta viime vuosi opetti minulle, että myös keskellä kesää voi tapahtua ikäviä asioita. Tänä vuonna pelkäsin etenkin juhannusviikonloppua hieman etukäteen, sillä vuosi sitten se oli viimeinen viikonloppu, kun kaikki oli vielä hyvin, ja olimme autuaan tietämättömiä siitä, mitä sitä seuraavat viikot meidän polullemme toisi. Pelkäsin, että tänä vuonna …

Jatka artikkeliin Mitä minulle kuuluu?

Vertaistuen voima

Kirjoitin viime syksyllä muistiinpanoihini seuraavasti: Jätin soittopyynnön Käpy ry:n nettisivujen kautta samalla, kun tilasin heiltä tukimateriaalia. Muutamaa päivää myöhemmin järjestön edustaja soitti, ja yleisen alkurupattelun jälkeen edustaja kysyi, halusinko jakaa tarinamme yksityiskohtaisemmin. Se tuntui ihanalta, helpottavalta, pelottavalta ja hämmentyneeltä, koska suuni avatessani havahduin, etten ollut kertonut tapahtumista vielä kenellekään ulkopuoliselle. Kompuroin sanoissani, en osannut asettaa …

Jatka artikkeliin Vertaistuen voima

Sydämenlyönnistä kiinni

Kun yhtenä hetkenä olet täällä, ja toisena et enää ole. Oletko koskaan keskittynyt kuuntelemaan, tai tunnustelemaan sydämenlyöntejäsi ja miettinyt, mitä tapahtuisi, jos lyönnit yhtäkkiä lakkaisivat? Minä olen. Menetystemme jälkeen olen ajatellut asiaa usein iltaisin nukkumaan mennessäni. Silloin alkaa pelottaa. Ahdistaa. En saa unta, ennen kuin olen saanut ajatukset pois sykkivästä sydämestäni. Kerran oli pakko lakata …

Jatka artikkeliin Sydämenlyönnistä kiinni

Sanoita lohtusi

Hidasta Elämää -sivusto kysyi muutama viikko sitten Instagram-postauksessaan seuraavaa: Minkä yhden asian haluaisit sanoa ihmiselle, joka kamppailee huonon olon kanssa juuri nyt? Oli ihana lukea läpi postaukseen tulleita vastauksia ja huomata, että lohtua voi sanoittaa monella eri tavoin. Jäin kuitenkin miettimään, että kuinka usein lohdun sanat todella kantautuvat lohduttajalta lohdun kohteelle? Yhtälailla voi lohduttajan sanat …

Jatka artikkeliin Sanoita lohtusi

Oikea tapa surra

Kysymykset siitä, onko oikeaa ja väärää tapaa surra, tai onko oikeutta edes surra, nousevat usein surun kohtaamisen yhteydessä pinnalle. Suru kuvitellaan aina jonkinlaiseksi: sille annetaan tietyt kasvot, luonne ja käytös. Silloin, kun suru poikkeaakin oletetusta, hämmästellään. ”Miksei se / miksen minä ole enemmän huonona?” ”Miten se nyt noin raskaasti sen otti, pikkujuttuhan se oli?” Paineet …

Jatka artikkeliin Oikea tapa surra

Perjantait on pahimpia

Meille perjantait ovat pahimpia. Perjantai on tyttäremme syntymä- ja kuolinpäivä, sekä hautaanlaskun päivä.  Tyttäreni kuoleman jälkeen elin pitkään kohtalon päivän ja viikon kulkua niin, kuin joku olisi painanut replay-nappia. Toisinnon aalto kehittyi pitkin viikkoa, kunnes perjantaiaamupäivisin kello 10:25 se tyrskähti rajusti kalliota vasten niin, että vaahtopäinen kärki ripotteli kuplia kauas kuivalle kivelle. Viikonlopun ajan aalto …

Jatka artikkeliin Perjantait on pahimpia

Menetyksetön suru – onko sellaista?

Mitä se on, kun tyhjyyden tunne valtaa vailla luopumista? Mitä se on, kun kyynel valuu vailla osanottoja? Mitä se on, kun kaikki on hyvin, mutta silti jotain puuttuu? Olen kirjoittanut ja käsitellyt tähän asti lähinnä sellaista surua, joka kumpuaa menetyksestä, luopumisesta ja ikuisista hyvästeistä. Olen omien kokemusteni perusteella todistanut, kuinka vaikeaa kuolemaan liittyvää surua on …

Jatka artikkeliin Menetyksetön suru – onko sellaista?

Surua syvemmälle

Jaan jälleen tekstin, jonka kirjoitin itselleni ylös lapseni menetyksen jälkimainingeissa: Suru ei ole ainoa asia, joka vastasyntyneen lapsen kuoleman jälkeen äidille jää. Lukemattomat ristiriidat mielen ja kehon välillä, naiseuden ja äitiyden suhteen, yksilönä. Sana lapsettomuus saa aivan uudenlaisen merkityksen. Millaista on tulla äidiksi ilman lasta? Mitä tapahtuu, kun keho janoaa sisällään kasvanutta pientä ihmistä vierelleen, …

Jatka artikkeliin Surua syvemmälle