Aika ei paranna – sen tarkoitus on auttaa

Kirjoitin viime postauksessa, kuinka oman lapsen hautaaminen erkaannuttaa muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Oman lapsen hautaamista voidaan pitää ääriesimerkkinä, koska se ei kuitenkaan ole suinkaan ainoa, joka saa tunteen aikaiseksi.

Mikä tahansa menetys muuttaa ihmisen näkökantaa ja suhtautumista nykyhetkeen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Vahvimmin eriytymisen muusta maailmasta kokee silloin, kun itselle sattuu jotain valtavirrasta poikkeavampaa. Jotain sellaista, minkä ei luonnollisesti kuuluisi mennä niin; jotain sellaista, mitä muille ystäville tai läheisille ei ole tapahtunut.

Oman vanhemman menettäminen nuorena. Vakava sairastuminen. Kumppanista luopuminen, kun muut ympärillä porskuttavat parisuhteissaan eteenpäin. Se kuuluisa paska tsägä, joka harvinaisuudessaan osuu juuri omalle kohdalle.

Sukelsin hiljattain viime syksyn tunnelmiin, josta löysin kirjoittamani tekstinpätkän:

Kun lineaarisuus yhtäkkiä katoaa omasta tarinasta, on erityisen vaikeaa seurata sivusta muiden tarinoiden jatkumista. Muu maailma jatkaa kiertoradallaan, muodostaen hetkistä tunteja, tunneista päiviä, päivistä muistoja. Vain muun maailman perusteella tietää, että aamu muuttuu päiväksi, päivä illaksi, ilta yöksi. Ulkopuolinen ajan eteneminen kuitenkin auttaa nykyisyyden käsittelyssä sisäisesti, kun oma tarina on kaaoksessa. Suurimmaksi haasteeksi lopulta jää sisäisen käsittelyn oksentaminen ulos, oman tarinan jäsentäminen ymmärrettävään muotoon ulkopuolisille. Ennen sitä velloo tilanteessa, josta näkee ulos, mutta muut eivät sisälle.

Ja silloin tuntuu, että on yksin. Silloin tuntuu, että kamera kuvaa hitaasti lähelle liikkumattomia, ilmeettömiä kasvojani samalla, kun muu maailma vilisee taustalla pikakelauksella. Ihmiset tulevat ja lähtevät, autot pysähtyvät ja starttaavat. On ruuhka-aika, joka menee ohi. Tulee ilta, yö, pimeä. Valot välkkyvät, mutta kameraan kohdistuneet kasvoni eivät inahda. Edes silmäluomeni eivät räpsähdä. Lopulta tulee aamu, ja muu maailma herää henkiin. Mutta minä en ole liikkunut mihinkään.

Silloin on vain odotettava. Pysyä liikkumattomana. Antaa taustahälyn vilistä ja ajan kulua. Ottaa vastaan kaikki tunteet, teot ja ajatukset, ja odottaa, että myös ne muuttuvat menneisyydeksi. Menneisyydeksi, jonka voi jälleen järjestellä ja lokeroida, kuten elämän ennen lapsen kuolemaa. Eron entiseen tekee kuitenkin se, ettei uutta lokeroa enää voi halutessaan sulkea ja unohtaa. Uusi lokero säilyy avoimena ja siihen tulee aina palaamaan, omaehtoisesti tai tahtomatta.

Kuten arpi alavatsassani, joka tulee näkymään ikuisesti.

Trauma jää elämään läsnä eri tavalla, kuin mikään muu muisto. Traumaa ei aika kultaa eikä sitä ajalla paranneta, mutta aika auttaa, jos sen kanssa tekee yhteistyötä. Se vaatii kärsivällisyyttä, lukemattomia yksinäisiä hetkiä, romahduksia ja epätoivon kuoppia. Se vaatii myös läheisiltä ymmärrystä ja kärsivällisyyttä.

Olen antanut ajan kulua, kuten itselleni ylös kirjoitin viime vuonna. Olen jäsentänyt tarinaani itselleni ymmärrettävään muotoon. Olen jäsentänyt tarinaani toivottavasti myös muille ymmärrettävään muotoon, ja löytänyt väylän tehdä sitä. Pystyn jälleen liikkumaan, enemmän tai vähemmän, maailman tahdissa. Yhtä avointa lokeroa samalla yhä kantaen.

Sinäkin pystyt siihen, kun annat ajan kulua.

Rakkaudella, Jenny

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s