Viimeisestä julkaisustani on aikaa kaksi kuukautta. Joskus kaksi kuukautta on lyhyt aika, joskus pitkä. Ainakin omalla kohdallani surressa aika tuntuu kuluvan hitaammin, kuin elämää elellessä. Nyt viimeiset kaksi kuukautta on mennyt kuin siivillä: keskittymiseni on ollut elämässä. Rakkaudessa, ilon ja onnen hetkissä, levossa.

Suru, kaipuu ja menneisyys kulkevat kyllä mukanani, mutta ne ovat antaneet minulle tilaa nauttia hetkistä, hengittää vapaasti ja kokea kutkuttelevia jännityksen ja innostuksen aaltoja. Siksi olen tarkoituksella myös jättänyt julkisen Surunsillan hetkeksi aikaa vain olemaan. Silta ei nimittäin katoa, vaikkei sen päällä aktiivisesti pomppisi päivittäin, tai edes kuukausittain.

Haluan tuoda sekä Instagram-tilillä sekä blogin puolella esille sitä, että sureva saa ja hänen kuuluisi poistua surukuplastaan, ainakin välillä. Elämä kulkee ajan kuljettamana eteenpäin oli kuplan sisällä tai ei, ja hyvät hetket ja erityisesti niistä nauttiminen tekevät mielelle ja keholle ihmeitä. Ajatukset onnellisuudesta, ilosta ja kiitollisuudesta voivat kuitenkin olla vaikeita etenkin tuoreen surun myllerryksessä, ja myös surun kypsempi muunnelma, kaipuu, saattaa haluta pitää otteessaan.

Sureva voi paikoitellen tuntea syyllisyyttä siitä, että iloitsee jostain. Menetyksen kokeneella voi olla vaikeuksia niin sanotusti päästää irti, vapautua surusta ja kaipuusta, ja siinä onnistuttuaan hän saattaa jopa katua sitä, että pystyi asettamaan surun syrjään. Koska surun tarkoituksena on pitää yhteys yllä surevan ja menetetyn kohteen välillä, sureva saattaa ajautua luulemaan, että vain aktiivisella suremisella hän voi osoittaa edelleen muistavansa ja ajattelevansa menetettyä. Ei saa iloita, koska toinen on poissa. Ei saa nauraa, koska se on itkun ja murheen vastakohta.

Vaikka viimeiset kaksi kuukautta on ollut ihanaa aikaa elämässäni, aikaan on mahtunut myös ristiriitaisia ajatuksia. Miten surun ja onnen voi todellisuudessa yhdistää ilman huonoa omaa tuntoa? Miten samalla nauttia nykyhetken tapahtumista ja odottaa innolla jotain uutta, kun täytyy myös pitää mielessä kivinen polku, joka on johtanut tähän hetkeen?

Ehkä juuri taakse katsominen, kivisen polun näkeminen, on avain. Se on menneisyyttä, joka ei koskaan katoa, mutta jonka ei tarvitse ikuisesti jatkua samanlaisena, kun katse kääntyy nykyhetkeen tai tulevaisuuteen. Polulla voi edelleen nähdä samoja kiviä, mutta ehkä ne ovat pienempiä ja niitä esiintyy harvemmin. Kuten luonnossa, myös elämässä maisemat vaihtuvat.

Syyllisyys onnen ja puhtaan riemun tunteesta iski kuitenkin mieheeni, kun kuukauden kestäneen ja juuri päättyneen Suomi-reissumme aikana menimme naimisiin Helsingissä. Syyllisyyden tunne johtui siitä, että mieheni oli niin keskittynyt juhlimiseen ja hauskanpitoon, ettei hän hääpäivämme aikana ehtinyt aktiivisesti ajatella omaa isäänsä, joka menehtyi viime vuonna alle kahden viikon jälkeen kihlauksestamme. Isän poissaolo sai vasta häiden jälkeen miehessäni aikaan yhtäkkisen, musertavan surun aallon. Aalto tuli, vaikka mieheni kantoi koko päivän ajan muistokirjoitusta ja kuvaa isästään pukunsa povitaskussa.

”Miten saatoinkaan olla koko päivän onnellinen, kun hän ei ollut paikalla jakamassa onnea kanssamme, etenkin, koska hänen olisi kuulunut olla?”

Häillämme oli kuitenkin myös hopeareunuksensa: päivämme ei olisi ollut samanlainen ja sitä ei välttämättä olisi tapahtunut ilman enkeliesikoistamme, jonka syntymä ja kuolema sai miehessäni aikaan ajatuksen siitä, että hän haluaa sinetöidä sanoilla ”I do” elämänsä minun kanssani. Myös tyttäremme kulki mieheni povitaskussa isoisänsä lailla koko päivän. Minulla oli kaulassani ystäviltäni saama pieni sormusriipus, johon tyttäremme nimi ja syntymäpäivä on kaiverettu.

Näillä pienillä asioilla ja eleillä oli meille suuri merkitys osana tärkeää päiväämme. Ne todistavat, että juhlamieli voi olla katossa, vaikka kantaisi kivisen polun kiviä mukanaan. Lisäksi juhlahumusta ja häiden jälkieuforioista huolimatta sytytimme kynttilän pikkuisellemme viime viikolla 23.9., kun kansallista Kuolleiden lasten muistopäivää vietettiin. Jos kaikki olisi mennyt toisin, olisimme tänään myös saattaneet viettää tyttömme 1-vuotissyntymäpäivää, sillä 28.9.2020 oli meidän alkuperäinen laskettu aikamme. Sen sijaan kävimme hänen haudallaan kertomassa mitä isälle ja äidille kuuluu.

Annetaan auringon kuitenkin paistaa risukasaan silloin, kun on poutaista. ❤

Rakkaudella, Jenny