Vertailu on ihmismielen luonnollista ajatustyötä. Somen myötä vertailusta on tullut entistä tavallisempaa, useammin toistuvaa ja jatkuvasti läsnäolevaa. Vertailun kohteen voi valita vapaasti: kaikille löytyy kaikkea. Vertailua ei käydä ainoastaan esimerkiksi ulkonäöstä tai suosiosta: traumojen, draamojen ja ihmiskohtaloiden vertailussa on oma suolansa. Kun aiemmin vertailu tapahtui lähipiirissä tai kuultujen juorujen perusteella, tänä päivänä myös tuntemattomien tilanteet ja kokemukset ovat lähempänä ja helpommin tavoitettavissa, kuin koskaan aiemmin.

Eri kokemusten vertailu antaa perspektiiviä omaan elämään. Olen meidän menetyksestämme lähtien pohtinut kuitenkin paljon sitä, voiko surujen vertailusta olla hyötyä tai haittaa, ja missä määrin. Siinä missä surun ja murheiden (julkinen) jakaminen ja niistä tietäminen voi lohduttaa, se voi myös syöstä tilanteeseen, jossa omaa tilannetta alkaa joko väheksyä, tai joka vie entistä syvemmälle surun pimeille poluille.

Olen aiemmin sanonut, että suru ja sen kokeminen on jokaiselle oma, eikä suruja sen vuoksi voi tai tulisi verrata. Että jokaisen tulisi keskittyä omaan tekemiseen, niinhän yleinenkin neuvo kuuluu. Kiusauksen tunne on kuitenkin suuri, kun surun tai menetyksen portit aukeavat, ja edessä on uudenlainen maailma. Ei ole väliä, onko kyseessä taistelu syöpää vastaan, avioero, lapsen kuolema tai jokin muu: ihminen virittää itsensä sopivalle taajuudelle ja alkaa imeä tietoa ja tarinoita kohtalotovereistaan.

Kenelle olen kateellinen, koska hän pääsi vähemmällä? Kenellä taas menee vielä huonommin kuin minulla? Missä minun kokemukseni näiden kahden välillä sijaitsee?

Onko minulla oikeus surra? Onko muilla oikeutta suruun?

Omalla kohdallani vertailuspektrumin yhdessä ääripäässä alunperin olivat omat ystäväni, joilla oli lapsia ilman menetyskokemusta, ja toisessa ääripäässä vuosia ensin lapsettomuudesta kärsineet ja sitten terveen esikoisensa esimerkiksi synnytyksessä menettäneet, joille yrittämisen jatkaminen ei ollut enää varmaa tai välttämättä edes mahdollista. Mietiskelin millaisia surun aiheita ensimmäisellä ääripäällä muka voi edes olla, ja toista ääripäätä ajatellessani tunsin väistämättä helpotusta ja kiitollisuutta siitä, että minulla todennäköisesti on vielä mahdollisuus saattaa elävä lapsi tähän maailmaan.

Hyvin pian mieleni sopukoissa ymmärsin, ettei minun kannattanut vertailla tilannettani ja surua ystäviini, sillä surujemme aiheet, joita heillä varmasti oli ja joihin heillä oli myös täysi oikeus, olivat niin erilaisia. Saatoin lähinnä toivoa itsekseni, että minun suruni antaisi heille mainitsemaani perspektiiviä elämään. Pidemmälle ei kyseisessä puussa pääsisi kiipeämään, joten totesin, että parempi jättää minun silmiini nähden onnelliset ja onnekkaat ihmiset pois laskuista kokonaan. Mieli siinä vain enemmän mustuisi. Suoranaisen surun vertailun sijaan saatoin kuitenkin huonoina hetkinä tuomita heidän huonot hetkensä, koska ”itkevä lapsi on parempi, kuin ei lasta ollenkaan” -tyyppinen ajatuksenjuoksu oman lapsensa menettäneenä oli (ja on) normaalia.

Paljon pidempään oman suruni vierellä olen kantanut muita karuja kohtaloita, joihin olen törmännyt. Tarinat särkevät sydämeni joka kerta, mutta ne myös lohduttavat, saavat joskus huokaisemaan helpotuksesta ja tuntemaan tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toisaalta rankimmat tarinat ovat saaneet minut lokeroimaan itseni myös onnellisten ja onnekkaiden ihmisten joukkoon ja sitä kautta sulkemaan suuni valitukselta ja murheiden kattilan tyhjentämiseltä, koska tarinani on tuntunut vähäpätöiseltä. Miltä heistä, jotka ovat aivan pahnan pohjalla, mahtaa tuntua, kun he katsovat minua silmiin saatika heidän, jotka tähän asti ovat välttyneet elämän suurilta kuopilta?

Kolikolla on aina kaksi puolta, ja tilanteesta riippuen kannattaa miettiä, kumpaan puoleen keskittää ajatukset, vai onko parasta antaa kolikon vain olla sen enempää sitä kääntelemättä. On myös tärkeää itse arvioida, milloin esimerkiksi vertaistuesta on hyötyä, ja missä tilanteissa muiden vastaavat tarinat vetävät mielen matalammaksi.

Jokaisella meistä on taakkamme kannettavana, ja vaikka taakan paino olisi paperilla sama, todelliseen painoon vaikuttavat yksilölliset asenteet, vallitsevat voimavarat ja olosuhteet, ulkopuolisen tuen määrä sekä aiempien kokemusten tuoma painoarvo. Jonkun suuri taakka voi tuntua kevyemmältä verrattuna toisen pieneltä tuntuvaan taakkaan.

Vertailuun kulutetun ajan ja voimien sijaan voisimme oppia kuluttamaan resurssejamme toistemme kuuntelemiseen ilman subjektiivista interventiota, eli omien kokemusten esiintuomista. Vertailu nimittäin asettaa tilanteet väkisinkin paremmuus- tai pahemmuusjärjestykseen ja saattaa aiheuttaa jollekin pahan mielen, toisin kuin riisuttu läsnäolo, johon kilpailun elementit eivät mahdu.

Tasavertaisia keskustelu- ja kohtaamishetkiä toivottaen, Jenny