Disclaimer: Tämä postaus on pitkään odottanut keskeneräisenä julkaisua, ja se käsittelee kokemuksia, joita toisen lapsen saaminen lapsen menetyksen jälkeen tuo tullessaan. Se on kerännyt sanoja pikkuhiljaa viikkojen ja kuukausien ajan, joten osa ajatuksista on peräisin jo viime vuodelta. En osaa sanoa itsekään onko postauksessa punaista lankaa, päätä tai häntää, mutta toivon, että sisältö puhuttelee kenties samassa elämäntilanteessa olevia ja heitä, joille oma maailmani on täysin vieras.

Kerroin viime joulun aikaan Instagramin puolella tulevasta perheenlisäyksestämme ja siitä, kuinka haasteellista on ollut jäsentää omia ajatuksia ja tunteita samanaikaisesti uuden elämän kasvaessa sisälläni. Koen olevani siinä vaiheessa prosessia, että uskallan avata ainakin jollain tasolla matkaani elämäni toisesta positiivisesta raskaustestituloksesta tuhisevaan, lähes kolme kuukautta vanhaan toukkaan sylissäni samalla, kun elin uudelleen ensimmäisen raskauteni vaiheita aina siihen saakka, kun hautasin esikoiseni maan lepoon.

Olen yrittänyt mielessäni lähestyä asiaa miettimällä, millä tavoin mielenmaisemani mahdollisesti eroaisi siitä mielenmaisemasta, jossa minulla pyörisi tällä hetkellä myös lähes kaksivuotias taapero jaloissa. Mitä pelkoja ja ahdistuksia olen käynyt läpi, mitä en välttämättä olisi tuntenut ilman taustalla olevaa traumakokemusta? Synnyttikö traumakokemus ”toiselle kierrokselle” myös jotain hyviä oivalluksia, jopa säkenöintiä?

Matkan varrella pelolla oli monet kasvot. Tyypillisten pelkojen (Tulenko enää raskaaksi? Onko sikiö terve?) lisäksi kamppailin esimerkiksi raskausajan kiintymyssuhteen rakentamisen kanssa: ensimmäisessä raskaudessa lauloin vatsalle iltaisin tuutulauluja, mutta toisessa raskaudessa nukkumaanmeno oli vailla sointuja. Lisäksi vauvan välttämättömien tarvikkeiden hankintoja viivyttelin lähes viimeisiin viikkoihin asti. Lastentarvikeliikkeessä sain esimerkiksi kuulla, että haluamieni vaunujen tilaamisen kanssa olin jo myöhässä kuopuksen syntymään nähden. (Onnekseni löysin vastaavanlaiset käytettyinä Facebookin kirppikseltä.)

Pelko ei ollut läsnä ainoastaan raskauden etenemisessä ja toiveissa saada elävä lapsi syliin. Niissä tavallisissa fyysisissä asioissa ja jännityksen hetkissä. Ajan kuluessa pelko nimittäin siirtyi myös suruun, jota ilman menetyskokemusta en tietenkään olisi mukanani kantanut. Aloin pelätä sitä, miten suru esikoiseni menettämisestä aikoi reagoida kuopuksen saapumiseen ja sen jälkeiseen elämään. Tulisiko suru mustasukkaiseksi? Yrittäisikö suru peitota muut tunteet? Saisinko tuntea onnea? Millaiseksi ikävän tunne muuttuisi?

Ikävän ja kaipauksen tunteet esikoista kohtaan muuttuivat voimakkaammiksi raskauden edetessä. Etenkin merkkipaalu, jossa toinen raskaus ylitti pituudeltaan ensimmäisen (28+4), oli hyvin tunteikas. Ymmärsin, kuinka lyhyt esikoiseni elämä oli ollut, ja samalla minä siirryin tuntemattomille vesille. Raskaudenkesto 28+5 ja kaikki sitä seuraavat päivät olivat jotain sellaista, mitä en koskaan ollut kokenut. Pelkäsin myrskyn saapumista ja sitä, etten osaisi käsitellä tunteitani.

Synnytyksen lähestyessä en ollut varma, olinko jo myrskyn silmässä, vai tulinko kohta olemaan siellä. En oikeastaan ollut edelleenkään varma oliko edes koko odottamaani myrsky tullut, ja jos oli, en ollut varma sen voimakkuudesta, kestosta ja reitistä. Epätietoisuus omista tunteista ja niihin reagoinnista oli hyvin epämukava olotila.

Olisin halunnut laannuttaa epätietoisuuttani mahdollisesta myrskystä ottamalla tuulta ja sadetta vastaan pieninä annoksina etukäteen. Minulla oli etenkin viimeisen parin raskausviikon aikana sellainen olo, että olisin halunnut purkaa tunteita etukäteen esimerkiksi itkemällä, jotta olisin välttynyt mahdolliselta tulvalta tai ulvovalta tuulelta kertalaakista. Itkua ei kuitenkaan tullut.

Jännitys ja pelkotilani olivat huipussaan ennen leikkaussaliin menoa. Silloin astuin jonkinlaiseen myrskyyn. Kelasin mielessäni edelliskerran tapahtumia, sektiota ja sitä edeltäneitä ja seuranneita minuutteja. Tällä kertaa olin pelokkaampi, vaikka toisen raskauden kohdalla suunniteltu sektio oli sovittu jo kauan etukäteen ja kaikki valmistelut oli tehty rauhassa ja perinpohjin. Ensimmäisellä kerralla sektio oli ollut kiireellinen, koska sen tarkoituksena oli ollut pelastaa vauva.

Sitten se tapahtui. Kun poikamme syntyi, astuin myrskyn silmään. Siinä hetkessä kaikki olikin rauhallista, hiljaista ja täydellistä, muun maailman kohistessa ympärillämme. Ei ollut hätää, kiirettä tai huolta. Aika pysähtyi. Pelon ja surun pilvet tuntuivat olevan jossain kaukana horisontissa.

Vasta jälkikäteen muistin, että esikoisen syntymässä olin myös ollut myrskyn silmässä. Vaikka myrsky itsessään oli ollut kuolema, joka riepotteli kaiken olemassaoloa elämäni ympärillä, olin silloinkin ollut rauhallinen. Olin pidellyt elotonta pienokaista sylissäni, kuin kuka tahansa äiti, ajan pysähtyessä paikoilleen.

Omien kokemusteni perusteella sekä valtavan trauman että sanoinkuvaamattoman onnen ytimessä on ainakin hetken peilityyntä. Myrskyn silmä. Siellä on turvallista olla, sillä se on tila, jota myrsky ei kosketa voimallaan. Se on jopa lamaannuttava paikka: siellä vastoinkäymisetkin siirretään syrjään.

Kuopuksen syntymän jälkeen surun myrsky toki tuli. Eniten itketti sinä päivänä, kun tulimme sairaalasta kotiin vauvan kanssa. Edellisen synnytyksen jälkeen auton turvakaukaloa kun ei kannettu kotiin. 

Matkan varrella minua satutti se, että jotkut tuntuivat edelleen ajattelevan vanhemmuuden alkavan vasta siitä hetkestä, kun vauva syntyy elävänä maailmaan ja pysyy elossa. ”Sinusta tulee kohta äiti” -lausahduksen kuuleminen särähti korvissa. Olen äiti: en muutoin olisi joutunut hautaamaan omaa lastani kesällä 2020.

Vanhemmuutta ei mitata elävien lasten lukumäärällä.

Entä ne oivallusten ja säkenöinnin hetket, oliko niitä sitten ollenkaan? Raskauden jokapäiväisen etenemisen lisäksi osasin nauttia muista hyvistä asioista, joita elämässäni tapahtui. Olen aiemmin kavahtanut sanaa kiitollisuus, mutta elämä on oikeasti ihmeellistä, emmekä tiedä milloin se kenenkään kohdalla päättyy. Olen tyttäreni kuoleman jälkeen osannut nauttia elämästä eri tavalla, vaikka se kuulostaakin hassulta. Samalla olen antanut kehoni säkenöidä, sillä se on käynyt läpi aikamoisen turbulenssin.

Koen, että olen ollut surulleni hellä – ehkä sen vuoksi suruni on antanut vastapalveluksena onnen tunteilleni tilaa. Kummallekin olotilalle on paikkansa ja aikansa.

Olen onnellinen siitä, että olemme nykyään nelihenkinen perhe, vaikka taaperoa ei jaloissani pyörikään.

Rakkaudella, Jenny