Kyyneleet sekoittuvat lämpimän suihkun virtaan. Lattia ei tiedä, mikä pisara on minusta, ja mikä vesijohtovedestä. Korvani kuulevat mieheni ja lapseni hippajuoksuaskeleet kotini käytävällä. Lapsi räkättää, ja mies nauraa perässä. Itkuni ei lakkaa, vaan yltyy.

Itken sen äidin puolesta, joka heijaa sylissään valkoiseen lakanaan käärittyä, kuollutta lastaan. Olin nähnyt videon hänestä aiemmin päivällä. Itken niiden muiden lapsensa sodassa menettäneiden äitien ja isien puolesta, joiden tuska ja suru ei ole päätynyt videolle ja someen. Nykyisissä sodissa ja edellisissä. Itken kaikkien niiden vanhempien puolesta, jotka ovat joutuneet pitämään kuollutta lasta sylissään. Itken omaani ja mieheni kohtaloani.

Itken maailman julmuutta, ihmisten välinpitämättömyyttä, ja heidän kyvyttömyyttä astua toisen saappaisiin. Itken ahneutta, oman edun ajamista ja mustavalkoisuutta.

Itken etuoikeuttani nauttia lämpimästä suihkusta ja kuulla onnellisuuden kaiut oman kotini käytävillä. Kukaan, tai mikään ei tässä hetkessä minua tai perheenjäseniäni uhkaa.

Itken tahattomasti lapsettomien puolesta, sillä heidän kotiensa seinät eivät kuule sellaista äänimaailmaa, kuin minun. Pesen kasvojani ja tunnen, kuinka silmäluomeni ovat jo turvoksissa. Puristan silmäni suppuun.

Olen valmis, mutta en voi lopettaa. En jaksaisi enää itkeä, mutten pysty vielä kohtaamaan suihkuovien ulkopuolella olevaa maailmaa. Suihkun kohina tuo turvaa, ja kun se loppuu, todellisuus lyö vasten seinää. Puhtaan surun vuodatus on helpompaa, kuin siihen lisätty voimattomuuden olo.

Mitä minä voin tehdä?

Rakkaudella, Jenny