Päädyin tänä kesänä tilanteeseen, jossain jouduin pyytämään sellaista apua, jota en aiemmin ollut pyytänyt. Avun pyytäminen tuntui nololta ja koin olevani liiaksi vaivaksi, jos edes avaisin suuni. Rohkeuttani kerätessäni avasin epäsuorasti asiaa muutamalle ystävälleni, ja yllätyksekseni kaikkien heidän vastaustensa ydin oli seuraava: he olisivat otettuja siitä, jos pyytäisin heiltä apua, ja olisivat kiitollisia voidessaan jeesata (silloin, kun heidän oma tilanteensa sen myös mahdollistaa).

Vastoin omia odotuksiani sain tilanteen selvitettyä tiukasta aikataulusta huolimatta, ja olin itse superkiitollinen avuntarjoajista. Koin vilpitöntä onnen tunnetta siitä, että elämäni polulle on tupsahtanut mukaan mahtavia ihmisiä ja ystävyyssuhteita.

Somea selatessani törmäsin alla olevaan sitaattiin:

Asking for help is the bravest thing you can do –
it allows people to love you.
— Anonymous

Vapaasti suomennettuna: avun pyytäminen on rohkeinta, mitä voit tehdä. Se antaa ihmisille mahdollisuuden välittää sinusta.

Miete osui suoraan sydämeeni. Ihmisten kyky inhimillisyyteen virittäytyy parhaimmilleen ja on luonnollisimmillaan vuorovaikutuksessa, jossa vastapuoli latoo kaikki kortit pöydälle bluffaamatta tai piilottamatta mitään. Avunpyyntö muuttuu vaatimuksesta kunnianosoitukseksi: ”Kiitos, kun kysyit.”

Mutta jos avun pyytäminen tavalliseen arjen tilanteeseen on vaikeaa, kuinka paljon panokset kovenevat surutilanteessa? Siinähän vasta haluaakin välttää vaivaksi olemisen tunnetta, ja kehtaamisen kynnys voi nousta saavuttamattomiin. Myös ennakko-odotukset avunpyynnön torjumisesta kasvavat aivan eri luokkaan, koska itsekään ei haluaisi hyväksyä tilannetta.

Sitäpaitsi, mitä apua edes kysyä ja keneltä; miten toinen muka voisi surussa auttaa?

Täytyy muistaa, että surussa avunpyynnön ei tarvitse liittyä lohdutukseen. Avun tarve surussa voi liittyä arjessa pärjäämiseen ja perusasioiden hoitamiseen, aivan kuten avun tarve ilman suruakin. Jos sureva uskaltaa pyytää apua johonkin muuhun, kuin suoranaisesti suruun, hän auttaa madaltamaan kynnystä ja vähentämään etäisyyttä surukuplan ulkopuolella oleviin.

Avun pyytäminen ja sen saanti voivat myös lopulta tuoda lohtua: esimerkiksi avun päätteeksi annettu halaus on voimakas työkalu lohduttamisessa.

Tilannetta, jossa kesällä olin, ei olisi voitu ratkoa, jos olisin pysynyt hiljaa. Se, mikä jää kysymättä, saa aina kieltävän vastauksen.

Luottamus ja kynnyksen korkuus ottaa yhteyttä toiseen ylipäätänsä määritellään surun ulkopuolella, tavallisessa arjessa. Ja sitten, kun surun aika tulee, sopiva maaperä avun pyytämiselle on jo toivottavasti luotu. Sen perusteella sureva voi tehdä valinnan, keneltä uskaltaa apua lähteä kysymään.

Joskus surussa tilanne voi olla sellainen, ettei lähi- ja ystäväpiiri yksinkertaisesti voi auttaa, tai kynnys kysyä on kertakaikkisesti liian korkea. Silloin kannattaa harkita, voisiko yhteyttä ottaa lähipiiriin kuulumattomaan henkilöön. Lääkäriin, terapeuttiin, tai vaikka pappiin, unohtamatta erilaisia ilmaisia vertaistukikanavia.

”Mä ainakin haluaisin et mä olisin sellanen tyyppi keneltä voi pyytää apua jos sitä tarttee”, ystäväni kirjoitti, kun viestitellen pohdimme uskallustani kysyä muilta apuja.

Toivon, että kyseinen teesi koskettaa mahdollisimman monen sydämen sopukoita: auttaminen on yksi puhtaimmista ja vilpittömistä välittämisen muodoista. Jos meistä jokainen pyrkisi teesiä kohti, ehkä saisimme tehtyä maailmaa paremmaksi paikaksi yksi sureva kerrallaan.

Rakkaudella, Jenny