Hyppään suoraan altaan syvään päähän: oman lapsen hautaaminen erkaannuttaa muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Kokemuksen jälkeen ei kuulu enää siihen todellisuuteen, missä muut elävät, eikä siihen todellisuuteen koskaan enää palaa. Ei, koska hauta jää fyysiseksi todisteeksi siitä, mitä yhtenä päivänä elämässään joutui tekemään.

Koska asun Etelä-Euroopassa, tyttömme hautausjärjestelyt tapahtuivat nopeammalla tahdilla, kuin miten ne Suomessa olisi järjestetty. Tyttäremme hautaanlasku pidettiin jo viikko hänen kuolemansa jälkeen. Tarkalleen ottaen siis vuosi sitten eilen. Muistan olleeni kiitollinen nopeasta aikataulusta, jotta ahdistus ja odotus päivää kohtaan eivät ehtineet kasvaa eksponentiaalisiin sfääreihin. Muistan myös, että minulla oli kova tarve päästä mahdollisimman nopeasti näkemään tyttäremme vielä viimeisen kerran, ja sanomaan hänelle uudestaan hyvästit.

Koko tämän vuoden kesäkuun olin niin kovasti keskittynyt hänen syntymä- ja kuolinpäiväänsä, etten ollut edes muistanut, että hautajaispäivälläkin tulee olemaan vuosipäivänsä. Ja toisin kuin 10. heinäkuuta, jolloin päätimme keskittyä viettämään tyttömme syntymäpäivää (koska hänen syntymänsä meidän elämän ensisijaisesti mullisti), hautajaispäivään ei saa millään tavoin mitään ”hyvää” kulmaa. Kyseisessä päivässä ovat läsnä vain ja ainoastaan kuolema ja menetys.

Ja toisin kuin 10. heinäkuuta, jonka tapahtumat muistan yhä kirkkaina, hautajaispäivä on muistissani jäänyt harmaaksi. En esimerkiksi muista laisinkaan, mitä hautajaisten jälkeen tapahtui. Jälkikäteen muistan ihmetelleeni, kuinka onnistuin kävellä hautausmaalla kuumassa helteessä ja surun murtamana, sektiosta saadut tikit edelleen ihossani.

Viime vuoden koronatilanteen vuoksi hautajaiset olivat pienet, eikä kukaan omalta puolelta sukuani tai ystäväpiiristäni päässyt matkustamisen vuoksi osallistumaan niihin. On vieläkin vaikea ymmärtää, että minun äitini on ainoa ihminen omista läheisistäni, joka on nähnyt tyttömme haudan omin silmin, koska onneksemme hän viime elokuussa pääsi käymään luonamme. Sen jälkeen hänkään ei ole uudelleen päässyt matkustamaan.

Muistan vahvasti eriytymisen ja yksinäisyyden tunteet, jotka seurasivat kaikkea tapahtunutta. Painin todella paljon ajatuksen kanssa siitä, ettei Suomessa tuntemani ihmiset todella tienneet mitään omasta todellisuudestani, koska se jäi heiltä näkemättä, edes sivustaseuraajan roolissa. Kuinka paljon on edelleen kertomatta jätettyä, selittämättä vaille jäänyttä. Sen vuoksi, etten itse muista tai osaa kertoa, ja sen, etteivät muut ota puheeksi tai kenties osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Välimatkat ja korona korostavat kokemuksiani entisestään.

Mitä muuten teimme viikko sitten lauantaina, kun tyttäremme menetyksestä tuli vuosi?

Söimme aamupalaa ja muistelimme päivän kulkua siihen kellonaikaan, kun tyttömme ehti elää kohtuni ulkopuolella. Sen jälkeen kävimme haudalla viemässä kukkia. Iltapäivällä kävimme puutarhakaupassa ostamassa tarvikkeita, ja illansuussa pesin parvekkeidemme lasiovet ja ikkunat. Mieheni kävi salilla.

Nyt yhden vuosipäivän kokeneena en edelleenkään tiedä, kuuluuko sitä viettää jotenkin. Se oli kuitenkin meidän näköinen päivä.

Rakkaudella, Jenny

PS. Onko tuttavistasi joku käynyt menettämäsi rakkaan haudalla kanssasi, tai oletko itse pyytänyt lupaa mennä joskus mukaan toisen haudalle?