Kesä on monelle pelkkää iloa ja juhlaa, mutta viime vuosi opetti minulle, että myös keskellä kesää voi tapahtua ikäviä asioita.

Tänä vuonna pelkäsin etenkin juhannusviikonloppua hieman etukäteen, sillä vuosi sitten se oli viimeinen viikonloppu, kun kaikki oli vielä hyvin, ja olimme autuaan tietämättömiä siitä, mitä sitä seuraavat viikot meidän polullemme toisi.

Pelkäsin, että tänä vuonna viikonloppua varjostaisi tumma pilvi, ja että olisin allapäin. Pelkäsin sitä, miltä tuntuisi taantua vuoden takaisiin tunnelmiin. Miltä tuntuisi muistella äitiysuimapuvun alla ollutta vatsakumpuani ja vilkkaita potkuja sen sisällä. On hurjaa ajatella, että vuosi sitten kaikki oli toisin. Ja pian sen jälkeen täysin toisin, kun mitä olimme alunperin ajatelleet.

Juhannus ja sen jälkeiset päivät ovat kuitenkin menneet todella hyvin peloistani huolimatta. Ymmärsin nimittäin, että vanhojen muistojen viereen (ei tilalle!) tulee elämän myötä uusia muistoja. Ystäväni olivat muun muassa järjestäneet minulle pienimuotoisen polttariyllätys-hemmottelupäivän paikallisesta spasta juhannuslauantaina, sillä syksyllä meillä on luvassa häähumua. ❤ Ja vaikka viime sunnuntaina kävimme tapamme mukaisesti hautausmaalla, tumma pilvi ei näyttäytynyt sielläkään. Päällimmäisinä tunteina olivat rakkaus ja kiitollisuus.

Edellisessä terapiatapaamisessa käsittelimme terapeuttini kanssa orastavia pelkojani menetyksemme vuosipäivää kohtaan. Kaikkihan sen tietävät: tuntematon pelottaa. Mietimme yhdessä, miten ensimmäiseen vuosipäivään voi valmistautua (vai voiko), ja mitä toivoisin vuosipäivänä tapahtuvan.

En tietenkään edelleenkään tiedä etukäteen, miten kehoni ja mieleni tulee kyseiseen päivään reagoimaan, mutta viime päivät ovat osoittaneet, että suru ja juhla voi elää myös käsi kädessä. Vaikka vuosipäivä on tyttäremme kuolinpäivä, samalla se on myös hänen syntymäpäivänsä. Haluaisinkin muistuttaa itselleni, että menetyksestä huolimatta päivän tulisi olla myös juhla hänen elämälleen. Niinhän me tekisimme, jos hän täyttäisi vuoden täällä kanssamme.

Kuten muistot, ei suru minnekään häviä. Ajan saatossa se kuitenkin saa kaverikseen muita tunteita, tapahtumia ja kokemuksia. Puhuimme terapeutin kanssa siitä, kuinka surun osuessa kohdalle se täyttää lähes koko elämän, maailman. Se on kaiken keskipiste, kunnes aikaa alkaa kulua, ja arjessa on läsnä myös muutakin, kuin suru.

• 

• 

Kuvittelimme surun palluraksi, jonka ympärillä elämä on. Suru voi pysyä samankokoisena, mutta elämä sen ympärillä kasvaa. Elämä ei yritä päästä eroon surusta tai poistaa surulta tilaa, vaan se ottaa surun syleilyynsä, pitää siitä huolta, ympäröi sen myös ilon asioilla. Surun visualisointi on auttanut itseäni ymmärtämään surun olemassaoloa, käytöstä, sen syitä ja seurauksia.

Omien reaktioiden lisäksi tulevassa vuosipäivässä pelkään sitä, että tuntisin silloin itseni yksinäiseksi. Pelkään, etteivät muut muistaisi päivää, tai ihmettelisivät, mikä minulla on, jos olen allapäin. Mietin, olisinko huomionhakuinen, jos ilmoittaisin (jo etukäteen) päivästä. Mietin, että enhän minäkään muista tuttujeni lasten syntymäpäiviä ulkoa: miksi muut muistaisivat minun lapseni synttärit?

Sitten mietin, että oma someni ainakin on täynnä vauvojen kuukausittaisia ikäetappeja ja lasten syntymäpäiviä. Kuten muut äidit ja vanhemmat, minäkin haluan puhua edelleen lapsestani, vaikken koskaan saa enää pitää häntä sylissäni. Kuten muut äidit ja vanhemmat, minäkään en halua, että minun esikoiseni syntymäpäivä jäisi pimentoon. Koska kuten muiden äitien ja vanhempien, myös minun ja lapseni isän elämäni muuttui peruuttamattomasti tuona päivänä.

Tuo päivä oli 10.7.2020.

Rakkaudella, Jenny