Vertaistuen voima

Kirjoitin viime syksyllä muistiinpanoihini seuraavasti:

Jätin soittopyynnön Käpy ry:n nettisivujen kautta samalla, kun tilasin heiltä tukimateriaalia. Muutamaa päivää myöhemmin järjestön edustaja soitti, ja yleisen alkurupattelun jälkeen edustaja kysyi, halusinko jakaa tarinamme yksityiskohtaisemmin. Se tuntui ihanalta, helpottavalta, pelottavalta ja hämmentyneeltä, koska suuni avatessani havahduin, etten ollut kertonut tapahtumista vielä kenellekään ulkopuoliselle.

Kompuroin sanoissani, en osannut asettaa tapahtumia loogiseen aikajärjestykseen, unohdin kertoa oleellisia asioita. Olin puhelun jälkeen vihainen itselleni, koska olin mielestäni epäonnistunut tuomaan tyttäreni elämän ja kuoleman sellaiseen valoon, jossa itse ne näin.

Tuntui kuitenkin erityiseltä, että oli joku, joka kuunteli, ja jolle sain puhua omalla äidinkielelläni (koska asun ulkomailla). Joku, jolle aihealue oli tuttu, eikä tabu. Joku, joka osasi kysyä juuri oikeat jatkokysymykset ja jonka myötätunnon kuuli linjojen läpi. Joku, jonka kanssa pystyi puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja jolta ei saanut vastaukseksi pelkästään kliseisiä korulauseita. Joku, joka osasi ohjata eteenpäin, seuraavan askeleen verran, ja joka sai minut vakuutetuksi siitä, etten ollut yksin. Joku, joka oli pahoillaan siitä, ettei voinut tarjota minulle tukihenkilöä järjestön kautta, sillä vapaita tukihenkilöitä ei ollut. Minua ei haitannut. Se todisti sen, etten todellakaan ollut yksin.

Ymmärsin vertaistuen tärkeyden vasta, kun olin avannut oven kyseiseen maailmaan. Ennen omaa kokemustani en edes ollut tietoinen siitä, että Suomessa on olemassa monenlaisia surujärjestöjä ja muita vertaistukipalveluita elämän eri kriisejä varten.

Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n yhteydenottoon asti olin tukeutunut lähipiiriltäni saamaan tukeen, mutta tunsin, että jotain puuttuu. Kukaan muu miestäni lukuunottamatta, eikä tietyllä tasolla miehenikään, pystynyt samaistumaan kokemaani. Vaikka meillä oli yhteinen suru, oli kokemuksemme tapahtumasta erilaiset. 

Käpy ry:n kautta pääsin liittymään suljettuun Facebook-ryhmään, jossa lapsensa menettäneitä on lähes kolme tuhatta. Sitä kautta sai ja saa lohtua myös “akuutin” suruajan jälkeen, kun muiden elämä jatkaa jo omia kulkujaan, mutta itsellä suru on edelleen läsnä. Ryhmässä saa surra milloin tahansa ja ilman filtteriä.

Vertaistuesta vinkkaaminen ja surevan ohjaaminen vertaistuen äärelle on äärimmäisen tärkeää. Oman kokemukseni perusteella tärkein vertaistuen ominaisuus on se, että se osoittaa, ettei ole yksin. Saman kohtalon kokeneita on muitakin, ja he ymmärtävät tilannetta, tunteita ja sanoja aivan eri tasolla, kuin joku muu, jolla ei ole tarttumapintaa kokemukseen.

Vaikka sinä tai läheisesi eivät tällä hetkellä eläisi menetyksessä tai muussa kriisissä, suosittelen kurkkaamaan viime viikolla avatulle Voimanlähteitä -sivulle ja skrollaamaan läpi eri surujärjestöjen ja muiden vertaistukitahojen nimiä. Ehkä niistä jonain päivänä on apua sinulle itsellesi, vanhemmallesi, ystävällesi tai muulle tutulle. Silloin tietää jo valmiiksi mistä apua on saatavilla, ja että se on lähellä. Sellainen apu, joka ei tuomitse, karta, väheksy, liioittele tai ole päälleliimattu.

Vertaistuessa on voimaa, joka saattaa auttaa yli synkimmät päivät ja yöt.

Rakkaudella, Jenny

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s