Kun yhtenä hetkenä olet täällä, ja toisena et enää ole.

Oletko koskaan keskittynyt kuuntelemaan, tai tunnustelemaan sydämenlyöntejäsi ja miettinyt, mitä tapahtuisi, jos lyönnit yhtäkkiä lakkaisivat?

Minä olen. Menetystemme jälkeen olen ajatellut asiaa usein iltaisin nukkumaan mennessäni. Silloin alkaa pelottaa. Ahdistaa. En saa unta, ennen kuin olen saanut ajatukset pois sykkivästä sydämestäni. Kerran oli pakko lakata kuuntelemasta erästä rentoutusharjoitusta, koska nauhan ääni pyysi keskittymään sydämenlyönteihin ja hengitykseen. Oli liian hiljaista, ja elossa oleminen tuntui liian vaikealta.

Kun yhtenä hetkenä olet täällä, ja toisena et enää ole.

Joka kerta hautausmaalla mietin hautakivien ohi kävellessäni sitä sydämenlyöntiä, joka jäi nimen, johon katseeni sillä kertaa osuu, viimeiseksi. Mietin lapseni viimeistä sydämenlyöntiä. Mietin mieheni isän viimeistä sydämenlyöntiä. Mietin kaikkien muiden elämäni varrella menetettyjen rakkaiden ja läheisten viimeisiä sydämenlyöntejä. Mietin tällä hetkellä elämässäni olevien ihmisten tasaisesti ihon ja rintakehän alla sykkiviä sydämenlyöntejä.

Kun yhtenä hetkenä olet täällä, ja toisena et enää ole.

Se, mitä miljoonat ihmiset todistivat eilen Tanska-Suomi -ottelussa, tapahtuu nyt. Ja nyt. Ja nyt. Ja nyt.

Mitä tarkalleen ottaen tarkoitan? Tarkoitan sitä sydämenlyöntiä, joka meillä kaikilla on edessä. Viimeistä niistä. Eilen koko maailman suureksi onneksi ja helpotukseksi ei pelaajan sydämenlyönnit jääneetkään hänen viimeisiksi.

Kotonamme ei illan päätteeksi osattu juhlistaa Suomen historiallista voittoa, vaikka yritimme. Ei. Meidän huushollissa oli hiljaista. Uskon, että niin oli lukuisten muidenkin. Eilen me kaikki koimme hetkellisesti sen hädän, huolen ja hiipivän surun, mitä jollekin tapahtuu nyt. Ja nyt. Ja nyt.

Meidän kohdallamme tilanteen näkeminen omin silmin liippasi liian läheltä: mieheni isä menehtyi äkilliseen sydänkohtaukseen viime loppuvuodesta.

Kun yhtenä hetkenä olet täällä, ja toisena et enää ole.

Mietin heitä, jotka heräsivät aamuun kuin mihin tahansa aamuun, mutta joille seuraavaa aamua ei enää koskaan tullut. Mietin heitä, jotka sanoivat heipat kotoa lähtiessä, heitä, jotka olivat tapansa mukaisesti työpaikoillaan, kaupassa, kotona sohvalla, kalassa.

Mietin heitä, joille apu ei saavu sekunneissa tai edes minuuteissa. Mietin heitä, joilla on vain huonompi tuuri. Mietin heitä ja heidän perhettä, ystäviä. Heitä, ihan tavallisia ihmisiä, joiden poismeno tai läheltä piti -tilanne ei päädy ykkösuutiseksi maailmalla, mutta joka muuttaa silti monen ihmisen maailman.

Mietin jälleen itseäni ja sydämenlyöntejäni. Mietin perhettäni, ystäviäni. Mietin kuolemaa. Sanon, etten pelkää kuolemaa, mutta pelkään vähän kuitenkin. Pelkään viimeistä sydämenlyöntiäni. Olen surullinen siitä, että meillä on vain yksi elämä.

Kun yhtenä hetkenä olet täällä, ja toisena et enää ole.

Rakkaudella, Jenny