Meille perjantait ovat pahimpia. Perjantai on tyttäremme syntymä- ja kuolinpäivä, sekä hautaanlaskun päivä. 

Tyttäreni kuoleman jälkeen elin pitkään kohtalon päivän ja viikon kulkua niin, kuin joku olisi painanut replay-nappia. Toisinnon aalto kehittyi pitkin viikkoa, kunnes perjantaiaamupäivisin kello 10:25 se tyrskähti rajusti kalliota vasten niin, että vaahtopäinen kärki ripotteli kuplia kauas kuivalle kivelle. Viikonlopun ajan aalto vetäytyi ja velloi, ja keräsi voimia taas seuraavaa viikkoa varten.

Viime kesällä tapahtuneen menetyksen jälkeen toisintoa jatkui pitkälle syksyyn, vaikka ajan kanssa siihen tottui. Tyrskähdystä oppi käsittelemään, ja sitä kohti alkoi uskaltautua astumaan: perjantaiaamuisilla kynttilöiden sytyttämisillä on erityinen merkitys arjessamme.

Kuvittelin ja toivoin, että kuukausia kestänyt replay -eläminen loppuisi, kun tarpeeksi aikaa kuluu. Joulun aikoihin näin osittain olikin: tuntui, ettei minulla enää ollut tarttumapintaa lähimenneisyyteen, joka oli päivä päivältä muuttumassa kaukaisemmaksi menneisyydeksi. En osannut katsoa myöskään tulevaisuuteen, jossa toisinnon uudet tarttumapinnat olivat jo odottamassa askeliani.

Sitten tuli tämän vuoden tammikuu, ja havahduin päivään, jolloin vuosi takaperin tein positiivisen raskaustestin. Nyt elän erilaista, pidempää toisintoa. Replay on läsnä joka päivä, mutta sen sijaan, että elän menetyksen viikkosykliä kuten viime syksyllä, elän koko viime kevättä ja alkukesää uudelleen. Aikaa, joka oli onnellista odotusta, mutta samalla odotusta kohti musertavaa menetystä.

Olen jo alkanut valmistautua suurimpaan toisinnon tyrskähdykseen, jonka tiedän iskevän menetyksemme vuosipäivänä. En vielä tiedä, millaista toisintoa sen jälkeen mahdollisesti alan elää.

Olen tähän asti tuonut esille ainoastaan tyttäremme menetystä ja siitä kumpuavia näkökulmia suruun. Tyttäremme kuolema ei kuitenkaan ollut viime vuoden ainoa menetys. Eräänä lokakuisena perjantaina viime vuonna mieheni menetti oman isänsä, ja myös minä tärkeän ihmisen elämässäni.

Siksi perjantaisin meille syttyy aina kaksi kynttilää, ja siksi perjantait on meille pahimpia. Meidän kodissamme on läsnä kaksi samanlaista, mutta silti erilaista surua. Oikein laskettuna suruja on itse asiassa neljä: kahden yksilön surut kahdenlaista menetystä kohtaan.

Vaikka menetystemme tapahtumahetket valuvat päivä päivältä kauemmaksi historiaan, meille menetykset ovat silti edelleen läsnä. Elämme muistojamme, muistelemme mennyttä ja haluamme muistaa kokemamme. Muistaminen on tapa pitää yhteyttä yllä. Joskus muisteluun liittyy surua, joskus naurua. Emme halua koskaan lakata puhumasta vuoden 2020 tapahtumista, sillä ne muovasivat meistä sellaisia, millaisia nyt olemme. Vuosi 2020 on tärkeä ja merkityksellinen osa elämäämme.

Muu maailma jatkaa akselinsa ympäri pyörimistä, eikä menetyksemme näy enää ulospäin etenkään “akuutin” suruajan jälkeen. Muut jatkavat omaa elämäänsä, eivätkä aktiivisesti enää ajattele suruamme. Se on täysin sallittua: en minäkään aktiivisesti ajattele toisten suruja.

Mutta silloin kun kohtaamme, haluan jutella kanssasi myös ikävämmistä asioista, jos sinulla on tarve tai halu niistä jutella. Minua ei haittaa tietää, mitä kuoresi alla on. Haluan jutella kanssasi siitä, että vaikka haavat parantuvat, niistä voi jäädä jälki muistuttamaan. Toivon myös, että sinäkin uskaltaisit kysyä, mitä minun haavoilleni kuuluu.

Voimme itkeä yhdessä menneitä, ja sitten nauraa nykyisyydelle ja tulevalle, tai toisin päin.

Koska vaikka elämä jatkuu ja menee eteenpäin, kokemukset jäävät meihin ja vaikuttavat meissä. Ikuisesti.

Rakkaudella, Jenny