Oikea tapa surra

Kysymykset siitä, onko oikeaa ja väärää tapaa surra, tai onko oikeutta edes surra, nousevat usein surun kohtaamisen yhteydessä pinnalle. Suru kuvitellaan aina jonkinlaiseksi: sille annetaan tietyt kasvot, luonne ja käytös. Silloin, kun suru poikkeaakin oletetusta, hämmästellään.

”Miksei se / miksen minä ole enemmän huonona?”

”Miten se nyt noin raskaasti sen otti, pikkujuttuhan se oli?”

Paineet surra oikealla tavalla kumpuavat surevasta itsestään, mutta myös ulkopuolisilta. Surulle on olemassa sanaton kaava, jota pitäisi noudattaa, ja se sanelee surun kaaren. Surulle on keksitty tieteellisiä vaiheitakin: sokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen. On suruaikaa, surutyötä, suorittamista: sureminen on saatu kuulostamaan tehtävältä, jonka voi ruksata pois sitten, kun on valmista, ja siirtää syrjään. Totuus on kuitenkin kaukana siitä.

Omaan suruuni kohdistuneet oletukset saivat minut epäilemään omaa empaattisuuttani, kyynisyyden määrää ja kykyä ylipäätänsä käsitellä tunteita. Ulkopuolelta tulevat leimat otsaani eivät aina tuntuneet omilta, enkä pitänyt siitä, että niiden verukkeella minua osittain ulkoistettiin muusta maailmasta. Tämä ei tietenkään tapahtunut joka kerta, mutta jokaisella kerralla, kun niin kävi, se sai minut tuntemaan vialliseksi.

Minulla ei ollut vaikeuksia nousta aamuisin ylös sängystä, pestä hampaitani, tai tehdä muita tavallisia arkisia asioita. Minulla ei ollut vaikeuksia kohdata ihmisiä (koronarajoitukset huomioon ottaen), alkaa harrastaa raskauden ja synnytyksen jälkeistä liikuntaa, tai käydä hautausmaalla säännöllisesti.

Se, että pystyin toimimaan, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö suru olisi ollut läsnä.

Minulle suru oli voimavara: se toi merkitystä menetykseen ja sen avulla toivuin ja käsittelin menetystä. Ennen kaikkea sen avulla koin rakkautta, jota en koskaan aiemmin ollut kokenut. Suruni, jota kannan yhä, tuntuu edelleen samalta.

Ymmärrän kuitenkin täysin, että jollekin toiselle vastaavanlaisessa, tai ihan muunlaisessa tilanteessa suru musertaa niin, että se jättää sängynpohjalle, lukitsee pimeään. Se nielee mennessään niin, että halu pitää ihmissuhteita yllä, tehdä arkisia asioita, tai jopa elää, katoaa.

Onko sitten oikeaa tai väärää tapaa surra?

Kysymystä täytyy jokaisen kai kysyä itseltään, ja vain omaa surua koskien. Myös vain itse kysymykseen voi löytää vastauksen. Vastauksen löytämisessä auttaa apukysymykset: onko itselleen antanut luvan surra, vai kieltääkö surun? Vaikka sureminen sattuu, tuoko se merkitystä kaiken käsittelyyn? Haluaako siitä mieluummin olla hiljaa, vai kaipaako se sanallista huomiota? Tuntuuko, että siitä ei selviä yksin? Tuntuuko, ettei pitkänkään ajan jälkeen näe lainkaan valonpilkahduksia, ei talven muuttumista kevääseen ja niin edelleen?

Tutkiskelemalla surua sen ulkopuolelta, eriyttämällä sen hetkeksi ja miettimällä mitä siltä haluaa, tai mitä suru haluaa, voi löytää oman tavan käsitellä surua sekä antautua sille. Suru on itsekäs, mutta sen kanssa on mahdollista luoda yhteinen kieli.

Joskus omanlaisen ja sopivan suremisen löytämiseen tarvitaan apua.

Sureva: uskalla pyytää apua. Sinun ei tarvitse hakea sitä, jos et jaksa, vaan pyytäminen riittää. Kyseisillä teoilla on eronsa.

Surevan kohtaava: oikean tai väärän surun leimaa ei toisen surulle voi antaa. Uskalla kuitenkin ehdottaa avun etsimistä, jos olet huolissasi surevasta. Vaikka sureva torjuisi sinut, se ei haittaa. Ainakin olet yrittänyt ja kenties istuttanut ajatuksen siemenen surevan mieleen.

Rakkaudella, Jenny

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s