Mitä se on, kun tyhjyyden tunne valtaa vailla luopumista? Mitä se on, kun kyynel valuu vailla osanottoja? Mitä se on, kun kaikki on hyvin, mutta silti jotain puuttuu?

Olen kirjoittanut ja käsitellyt tähän asti lähinnä sellaista surua, joka kumpuaa menetyksestä, luopumisesta ja ikuisista hyvästeistä. Olen omien kokemusteni perusteella todistanut, kuinka vaikeaa kuolemaan liittyvää surua on nykyään kohdata, kuinka vaikeaa siitä on nykyään puhua ja kuinka paljon oletuksia siihen liitetään. Menetykseen liittyvää surua onneksi kuitenkin pidetään luonnollisena, ja sille annetaan tilaa. (Ongelmana on, että tilaa annetaan liian usein liikaa – siksi tarvitsemme enemmän dialogia surevien ja ulkopuolisten välille.)

Mutta millaista on suru ilman menetystä? Sellainen suru, joka paukahtaa paikalle, kun jotain ei saa? Kun toiveista ja suunnitelmista huolimatta jokin ei toteudu? Millä sanoin sellaista surua voi edes kutsua, ja voiko sellaiseen liittää samoja kokemuksen tunteita, kuin menetykseen suruun?

Menettämisen vastakohta on saaminen. Mutta mitä jos saamista ei ole?

Menetyksetön suru on vielä näkymättömämpää, kuin aiemmin mainitsemani luonnollinen, menetykseen liitettävä suru. Menetyksetöntä surua on myös vaikeampi surra, koska sureva saattaa kieltää tunteet itseltään. Surua saatetaan vähätellä ja sitä voidaan pitää oikeudettomana. Surua ilman menetystä verrataan helpommin muiden suruihin, jolloin surusta johtuvaa oireilua saattaa alkaa soimata entistä enemmän: “Minulla on kaikki hyvin, joten ei minun kuulu surra.”

Jos “luonnollisesta” surusta on vaikea puhua, niin miten vaikeaa onkaan puhua näkymättömästä surusta? Miten sellaiselle surulle, jota ei näe, voi edes antaa tilaa? Miksi näkymättömästä surusta tehdään näkyvää vasta sitten, kun tilanne on ohi, jos niin onnekkaasti edes käy?

Viime viikolla vietettiin Simpukka-viikkoa, joka huipentui Lapsettomien lauantaihin. Tiesitkö, että tahaton lapsettomuus koskettaa lähes viidettä osaa suomalaisista? 

Olen kiitollinen siitä, että tahatonta lapsettomuutta ja siihen liittyvää surua on viime vuosina onnistuttu tuomaan enemmän esille. Tahaton lapsettomuus on herkkä, mutta samalla raju aihe. Lapsettomuudesta kärsivien sanaton ja piilotettu suru on erinomainen esimerkki siitä, että suru voi olla läsnä myös silloin, kun mitään ei suoranaisesti menetä.

Vai menettääkö kuitenkin?

Jonkin saamatta jättäminen on myös menettämistä. Se vaikuttaa tulevaisuuteen siinä missä viime postauksessa mainitsemani menetyksen tuoma erilainen elämä: se on yhdenlaisen tulevaisuuden menettämistä. Mahdollisuuden menettämistä.

Surua ilman suoranaista menetystä voi kokea monenlaisissa arkisissa tilanteissa. Sen kaltaiseen suruun liittyy paljon kateuden, häpeän ja huonommuuden tunteita. Sen kaltainen suru tukahduttaa, pakahduttaa, ja puristaa.

Suru on paljon muutakin, kuin kuolema. Suru päättää itse, milloin se tulee paikalle, ja lähteekö se vai jääkö se. Väliaikaisesti vai pysyvästi.

Tärkeintä on olla vertailematta: jokaisen suru on omanlaista, erilaista. Suruun on aina oikeus.

Rakkaudella, Jenny

Ps. Jos Lapsettomien yhdistys Simpukka ry ei ole ennestään tuttu, kannattaa yhdistykseen käydä tutustumassa osoitteessa https://www.simpukka.info/ tai Instagramissa @simpukkary.