Olen pitkään miettinyt, miten sanoittaa ja selventää surukuplan ulkopuolella oleville heidän rooliaan, vastuitaan ja merkitystä surukäsittelyssä. Olen alustanut vaikeaa aihetta ja herätellyt aivonystyröitä pariin otteeseen Instagramin puolella. (Jos tilini ei ole vielä tuttu, käy etsimässä se sieltä nimellä @surunsilta ja laita seurantaan! Yksittäisiin kuviin pääsee myös klikkaamalla tältä sivulta löytyvän Instagram-otsakkeen alta.)

Aihetta varten olen yrittänyt etäyttää itseni omasta surustani ja muistella, miltä tuntuu olla Surunsillan toisella puolella katsomassa ja mahdollisesti vastaanottamassa surussa olevaa. 

Surevan kohtaamiseen liittyy paljon pelkoja, neuvottomuutta, tietämättömyyttä ja oletuksia. Toisin kuin surun kohdanneella, ulkopuolisella on vapaus valita kääntääkö hän katseensa suruun päin. Vapaaehtoisuuden vuoksi usein käy niin, että katse jää kääntämättä, ja sureva suljetaan pois omasta elämästä.

Ihmiselle on täysin luonnollista karttaa epämiellyttäviä tilanteita ja suojella itseään niiltä. Kun jotain pahaa tapahtuu, itsepuolustusmekanismi laukeaa, ja pahalta lähdetään pakoon. Joku jää nalkkiin, ja joku pääsee pälkähästä.

Tilanne on kuin saalistusmatka savannilla: leijona hyökkää gasellilaumaa kohti ja saa saalikseen yhden laumalaisista. Muut jatkavat pakoaan, katsomatta taakseen. Suru on leijona: se iskee mielivaltaisesti johonkin, ja muut kaikkoavat paikalta, koska leijonaa pelätään ja kavahdetaan, eikä sen uhriksi itse haluta.

Toisin kuin eläinmaailmassa ja savannilla, jossa koko tilanne on väistämätön osa elämän kiertokulkua ja vaara on todellinen, surun maailmassa ja arjessamme surun leijona ei nappaa toista saalista, jos kiinni jääneen luokse menee. Suru ei tartu eikä välitä muista laumalaisista.

Koska en halua yleistää tai lokeroida, totean, että ulkopuolisiakin on tietysti erilaisia. Toiset osaavat astua surua kohti matalammalla kynnyksellä kuin toiset: usein siihen tosin vaaditaan oma, vastaavanlainen tai samaistuttava menetyskokemus. Monet joutuvat astumaan surua kohti roolinsa vuoksi: vanhempina, puolisoina, lapsina.

Jos voisin, haluaisin opettaa entiselle minälleni miten ottaa toisen suru vastaan tai mennä sitä kohti tavalla, jolla sen nyt osaan. Se on myös Surunsillan syvin tarkoitus: saada kaikki osapuolet lähemmäs samaa viivaa, vaikka lähtökohdat olisivat erilaiset, eikä tarttumapintaa toisen kokemukseen löytyisi.

Surevan kohtaaminen on todella laaja aihe, joten sitä on pakko paloitella osiin. Seuraavassa postauksessa käsittelen tarkemmin ulkopuolisen tekojen tai niiden tekemättä jättämisen merkitystä ja seurauksia kuilun kaventamiseen. Sen kuilun, joka erottaa surevan muista liian usein.

Rakkaudella, Jenny