Kirjoitin viime syksynä suruani käsitellessä kohtaamisestamme seuraavasti:

Suru astui elämäni näyttämölle lipuen, hiljaa ilman ääntä ja kulisseihin naamioituen. Mutta kun huomasin sen kantavan tuolia, asettavan sen keskelle lavaa, istahtavan siihen ja katsovan minua suoraan silmiin, tiesin. Se oli tullut jäädäkseen.

Ensin suru ja minä olimme kaksi erillistä yksikköä. Kaksi erillistä olevaista. Tutkimme toisiamme, minä varovin vilkaisuin, ja suru rohkeasti ja röykeästi. Suru ei kuitenkaan liikahtanut tuoliltaan minua kohti, vaan oli kärsivällinen ja odotti, että minä kävelisin sen luokse. Niin teinkin.

Ja silloin, silloin suru katosi näkyvistä. Katseeni etsi sitä lavalta, sen reunamilta ja lattialta. Mutta lavalla oli vain tyhjä tuoli ja minä. Istahdin tuolille ja samassa ymmärsin.

Minusta oli tullut suru.

Olen kiitollinen surun kärsivällisyydestä odottaa, että olin valmis kohtaamaan sen. Lapseni syntymän ja kuoleman jälkeiset tunnit ja ensimmäiset päivät olin fyysisesti niin kipeä, etten kyennyt vielä itkemään tai muulla tavalla antautumaan surulle. Kaikki kehoni voimavarat menivät fyysisestä shokista toipumiseen, sekä kokonaisvaltaiseen hämmennykseen siitä, ettei sisäistä äitihormonitehdasta tullut pitää enää käynnissä.

Monessa tapauksessa suru ei kuitenkaan odota, vaan rynnistää lavalle kesken kohtauksen, syöksyy suoraan kohti ja lyö vasten kasvoja, kysymättä. Silloin surua on myös vaikea vastaanottaa: kun siihen ei ole ehtinyt valmistautua, saattaa keho järkytyksessä perääntyä ja juosta pakoon, mennä piiloon jonnekin. Tai sitten surua saattaa yrittää lyödä takaisin puolustukseksi, mutta tappelu sitä vastaan ei auta, sillä surulla usein on tyrmäykseen vaadittavat liikkeet hallussa.

Oman suruni ensikohtaamisessa tuntui siltä, kuin minä olisin nielaissut surun, tai se olisi nielaissut minut niin, että lakkasin olemasta. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että suru ja minä olimme ja olemme edelleen kaksi erillistä yksikköä, vaikka koen, että suru elää tällä hetkellä jossain kolossa sydämeni liepeillä.

Terapian avulla opin puhumaan sisälläni asuvalle surulle. Opin antamaan sille muodon, koon ja värin. Surun kuvaileminen auttoi jäsentelemään ja vahvistamaan jälleen ajatusta siitä, että suru ja minä emme ole yksi ja sama asia.

Annan surun olla oma itsensä, ja annan sille vapauden myös muuttaa muotoaan niin halutessaan. Silloin, kun se haluaa olla isompi, teen sille tilaa. Silloin, kun se huutaa huomiota, katson sitä silmiin. Ja silloin, kun se on hiljaa, annan sen olla. Suru on vähän niin kuin pieni vauva: kun sen tarpeet on tyydytetty, se hykertelee hetken iloisena ja vaipuu onnellisena uneen.

Suru on joskus epäreilu, mutta astui suru miten tahansa näyttämölle, sen kanssa voi oppia tulemaan toimeen. Vaikka ensikohtaamisen yhteydessä olisikin mennyt ilmat pihalle, anna surulle mahdollisuus selittää, miksi niin kävi. Suru harvoin haluaa tarkoituksellisesti olla ilkeä, sen epäreiluudesta huolimatta.

Surulta pakoon pyrkiminen, sen kieltäminen tai sille selkänsä kääntäminen sen sijaan saattaa tehdä siitä vihaisen ja ilkeän. Sellaisen kiusankappaleen kanssa on todella kuluttavaa olla, ja se voi viedä voimat niin, että siitä seuraa pidempiaikaista uupumusta ja pahaa oloa. Jos surun antaa olla läsnä ja sitä huomioi, usein sen temperamenttikin muuttuu.

Minkä näköinen sinun surusi on? Minkä muotoinen se on? Miltä se tuntuisi, jos voisit koskettaa sitä? Missä se asustaa, ja milloin se tulee esiin? Mitä kysyisit siltä, ja mitä luulet, että se vastaisi? Jos sinua pelottaa kuvailla surua ääneen, voit kirjoittaa tai piirtää sen ominaisuuksia paperille.

Antamalla surulle fyysiset ominaisuudet siihen saa etäisyyttä ja sitä pystyy katsomaan eri perspektiivistä. Surun eriyttäminen itsestä helpottaa ymmärtämään, että se on vain vierailija elämässä.

Rakkaudella, Jenny