Jaan luvalla alla olevan tekstin, joka minulle lähetettiin kuvaamaan vastoinkäymisen aikana koettua tunnetta:

Surun särkemä, kauneuteen kätketty, kasvoilta pois pyyhitty. Tunne, jota kukaan ei tiedä. Tunne, jota on vaikea paljastaa. Varjeltu salaisuus.

Sitaattiin kiteytyy todella paljon surusta sanottua ja sanomatonta, surun tuomaa kokonaisvaltaista olotilaa.

Muistan, kun lapseni menetyksen jälkeen istuin ensimmäistä kertaa taksiin viime kesänä. Taksikuski kysyi kuulumiset, ja minä vastasin, että hyvin menee. Juteltiin taksimatkan aikana säästä, niistä näistä. Lopuksi kiitokset ja näkemiin.

Todellisuudessa taksissa istuessani ajattelin taukoamatta sektioarpeani ja sitä, että en ollut käynyt kolmeen viikkoon juuri ulkona. Ajattelin sitä, että onneksi minulla oli aurinkolasit ja paikallisten koronarajoitusten mukaisesti kasvomaski suojaamassa kasvonilmeitäni. Mahdollisia kyyneleitä ja huulen pureskelua. Ajattelin sitä, ettei minun kuuluisi istua taksissa: minun olisi kuulunut olla kotona vauva sylissäni. Mutta kun en ollut. Ja samalla, samassa hetkessä, minä olin taksikuskille vain yksi matkustaja muiden joukossa. Nainen menossa paikasta A paikkaan B.

Suru piiloutuu syvälle sisimpään joskus ihan tarkoituksella. Taksikuskin kuulumiskyselyyn olisi ollutkin hieman tökeröä vastata jakamalla takanani olevat traumaattiset viikot. Sitä ei kumpikaan tilanteessa olleista olisi halunnut: minä jakaa suruani tuntemattomalle, eikä taksikuski kuulla tarinaani ilman siihen mitenkään etukäteen varautumatta. Tällaisissa tilanteissa surua on täysin luonnollista suojella ja olla näyttämättä.

Ja kuka tietää, ehkä tarinani taksikuskilla oli oma, tuore surutarinansa. Minulle hän oli vain kuljettaja muiden joukossa, joka vei minut paikasta A paikkaan B.

Tilanne oli kuitenkin eri heidän kanssaan, jotka olivat kuulleet tapahtuneesta ja tiesivät tarinani. Vaikka olisin mielestäni piilottanut suruni heiltä, varjellut salaisuuttani, ei suru oikeasti mennyt piiloon. Se oli sanomattakin olemassa, paljastettu jo, ja painosti itseni lisäksi tuntemiani ihmisiä lähellä ja kaukaa. Oma suruni kosketti muitakin, vaikken tarkoituksella sitä työntänyt heitä kohti.

Jos olisin käynyt saman kuulumistenvaihdon ystäväni kanssa, kuin minkä taksissa, keskustelun sävy olisi ollut aivan erilainen, vaikka olisimme käyttäneet samoja repliikkejä. Suru olisi sanomatta asettanut tilanteelle eri tunnelman, vaikka se kuinka olisi ollut kasvoilta pois pyyhittyä.

Sureva elää surussa, vaikkei kertoisi sitä ääneen. Surevan ympärillä olevat myötäelävät surussa, vaikkeivät hekään sitä kertoisi ääneen. Surun yksityisyys ei näin ollen tarkoita sitä, että surun tulisi olla yksinäistä. Surevan kanssa samassa veneessä on vähintään välitön lähipiiri riippumatta siitä, onko menetys yhteinen, vai ei.

Sanoja sinulle, sureva: Jaa suru heidän kanssaan, joilta se on mahdotonta piilottaa. Et ole yksin. Et, vaikka haluaisitkin. Vaikka surun jakaminen sattuisi siinä missä itse suru, se vie myös eteenpäin. Suru rakastaa, kun sille antaa huomiota.

Sanoja myötäsurussa olevalle: Uskalla ottaa surevaa kädestä ja kohdata hänet, koska sureva ei välttämättä jaksa tai pysty sitä tekemään. Voit jättää neuvot neuvomatta ja kliseiset aforismit sanomatta: riittää, että olet läsnä.

Rakkaudella, Jenny