Menetys ja kuolema ovat varmempia asioita, kuin elämä ja syntymä.
Kirjoitin yllä olevan mietteen eräänä iltana itselleni ylös. Aika synkkää, myönnän.
Miete on kuitenkin totta, ja siksi se on ensimmäinen ja luonnollisin syy siihen, miksi surusta pitää puhua.
Koska surun useimmiten laukaisee nimenomaan jonkin tai jonkun menetys tai kuolema, suru on vääjäämätön osa elämää. Jokaisella elämällä ja asialla on alkunsa ja loppunsa. Joskus elämä päättyy jo ennen, kuin se kunnolla ehtii alkaakaan. Joskus jo ennen syntymää, vaikka järjestys kuulostaakin aivan mahdottomalta. Niin käy esimerkiksi kohtukuolemassa.
Surusta pitää puhua, koska se on aina läsnä jossain.
Toinen syy on se, että suru kaipaa huomiota. Suru jää helposti muun elämän jalkoihin: se sivuutetaan, sille ei anneta tilaa, tai sille ei jää aikaa. Sosiaalisen median myötä on myös entistä helpompi piilottaa pimeät hetket, suodattaa sotkut. Kun surun piilottaa muilta, sitä saattaa alkaa piilottaa itseltäänkin.
Suru ei kuitenkaan lähde, ennen kuin se on saanut mitä kaipaa. Surullisuus on yhtä tärkeä tunne, kuin onnellisuus, vaikka ne edustavat tunneskaalan ääripäitä. Vaikka onnellisuudessa on ilmiselvästi ja luonnollisesti helpompi ja parempi hengittää, se ei tee surusta vähäpätöisempää.
Surusta pitää puhua tasapainon vuoksi.
Koska suru on epämiellyttävää, se on myös vaikeaa. Toisin kuin positiiviset tuntemukset, joita ihminen itse hallitsee ja johtaa, negatiivisissa tunteissa valta siirtyy ihmiseltä tunteelle. Ihminen menettää, tai pelkää menettävänsä kontrollin kohdatessaan epämiellyttävän tunnereaktion. Se johtuu siitä, ettei ihminen tiedä keinoja tunteen hallitsemiseen, tai häneltä puuttuu oikeat työkalut sen käsittelemiseen.
Surusta pitää puhua, jotta se on helpompi kohdata.
Suru hämmentää ja sekoittaa. Surun ympäröimänä kukaan ei oikein ole varma, mitä tehdä. Surun tunnetta voi olla itse vaikea kohdata, mutta vielä vaikeampaa on kohdata toistemme tunteet. Surua kohti on vaikeampi avata suutaan: osanotot ovat vaikeampia kuin onnittelut.
Surusta pitää puhua, jotta voimme helpommin kohdata myös toisemme.
Joskus suru musertaa, mutta ei aina. Joskus se voi myös vapauttaa. Vaikka suru astuu elämään, samalla oven avauksella sisään saattaa astua esimerkiksi helpotus. Suru saattaa herättää kiitollisuuden tunteen ja palauttaa mieleen hyvät hetket. Suru saattaa poiketa oletuksista ja valtavirrasta.
Surusta pitää puhua, jotta näemme, että on enemmän kuin yksi tapa surra.
On surunvuoron aika.
Rakkaudella, Jenny
SURUNSILTA 
Oih, pystyn niin samaistumaan kirjoitukseen.
TykkääTykkää
On rohkaisevaa kuulla, että jaat kanssani paljon samoja ajatuksia. Kiitos! ❤
TykkääTykkää
Surusta pitää puhua, olen samaa mieltä.
Itselläni suruun liittyvä ikävä ja siitä seuraava oma herkistyminen on kuitenkin ollut monesti ollut este surusta puhumiselle. Edelleen, vaikka menetyksestä on jo pitkä aika, ovat kyyneleet lähes aina silmissäni, kun asiata puhun
Eikä se minua haittaa. Joskus tilanne, missä suru on tullut puheeksi, on kuitenkin sellainen etten tunteitani halua jakaa.
Kuitenkin huomaan, että kun surusta puhuu niin itkun jälkeen on helpompi olla, sillä on saanut jaettua omat tunteet.
TykkääTykkää
Kiitos todella paljon kommentistasi. Tuot esille tärkeän suruun liittyvän kokemuksen, joka osoittaa surun ristiriidan: helpompaan oloon pääsee usein vain kohtaamalla ensin paha olo.
Surevalla on kuitenkin oikeus itse päättää, milloin hänellä on energiaa ja rahkeita puhua menetyksestä. Sen vuoksi surevankin olisi hyvä rehellisesti kertoa kuulijalle tai kysyjälle, jaksaako hän keskustella aiheesta. On täysin ok sanoa ei! Kuulijan vastuulla on olla säikähtämättä, ja hänen tulee myös ymmärtää, että itkeminen ei välttämättä tarkoita, etteikö sureva haluaisi tai voisi keskustella menetyksestään.
Surevan kohtaamisesta ja eri reaktioista tulen kirjoittamaan tänne vielä paljon. Toivon, että jatkat kanssani matkaa Surunsillalla. 🙂
TykkääTykkää