Suru. Tuo murheellinen sana, jossa ei ole lainkaan valoa.

Suru on universaali ilmiö, joka koskettaa meitä kaikkia omalla tavallaan. Suru muuntuu moneksi: sitä torjutaan, tai siihen saatetaan takertua. Sitä väistellään, tai sitten se voi nielaista mennessään. Sitä vastaan voi taistella, mutta sille voi myös antautua. Suruun liittyy paljon muita negatiivisia tunnetiloja: häpeää, syyllisyyttä ja yksinäisyyttä. Samalla se kuitenkin voi voimaannuttaa. Antaa asioille merkitystä. Surussa voi olla kuin ollakin myös valoa.

Suruja on yhtä monta uniikkia kappaletta, kuin surunkantajaa. Ja vaikka surulla on voima tuoda joukkoja yhteen, samalla sillä on voima erkaannuttaa. Kyseisten syiden vuoksi ryhdyin Surunsiltaa rakentamaan.

Menetimme mieheni kanssa esikoisemme pian hänen syntymänsä jälkeen heinäkuussa 2020. En koskaan saanut pitää lastani elävänä sylissäni. Suru asteli elämäämme pyytämättä, mutta meillä ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin tehdä sille tilaa. Nyt, yli kahdeksan kuukautta myöhemmin, suru asuu edelleen kodissamme, ja tulee vastaisuudessakin asumaan. Meidän kohdalla suru tuli jäädäkseen, mutta sen kanssa oppii elämään.

Sanotaan, että oman lapsen menetys on suruista suurin, mutta en halua takertua kyseiseen ajatukseen. En, koska jokainen menetys on suruista suurin. Siinä hetkessä, sille yksilölle. Surua ei voi mitata eikä arvottaa, ei laittaa paremmuus- tai pahemmuusjärjestykseen. Surua ei voi leimata eikä siltä voi olettaa mitään.

Vaikka ammennan tähän blogiin sisältöä omista kokemuksistani ja ajatuksistani, toiveeni on, että teemoja voidaan lähestyä monesta eri näkökulmasta ja niitä voidaan soveltaa erilaisiin tilanteisiin. Surunsillalla sanotut sanat ovat tarkoitettu heille, joita suru on myös koskettanut läheltä ja heille, jotka tuntevat surevan. Sanotut sanat ovat eritoten tarkoitettu heille, joille surun kohtaaminen on vaikeaa – seisoi sitten kummalla puolella siltaa tahansa.

Haluan painottaa, että sivuston nimestä huolimatta Surunsillalla käsitellään myös positiivisiksi miellettyjä tunteita. Surun keskellä ihminen voi tuntea myös onnellisuutta, kokea onnistumisia ja nauraa. Suru on aaltoilevaa siinä missä elämä itsessään, ja aallon pyörteissä kaikki tunteet ovat sallittuja.

Tiedän, että olemme mieheni kanssa viettäneet vasta varsin lyhyen ajan Surunsillalla. Meillä ei kuitenkaan ole päämäärää tai tarkoitusta edes päästä sillan toiselle puolelle ja astua pois, ja sen vuoksi olisi ihanaa, jos muut rohkenisivat astua sillalle kanssamme. Tämä silta kyllä kantaa. Etenkin silloin, kun teemme siitä yhdessä vahvan.

Siispä kutsun sinut kanssani kaventamaan kuilua. Madaltamaan kynnystä. Tuomaan toisiamme lähemmäs, ilman esteitä. Minä voin näyttää haavani, jotta sinä voit koskettaa niitä. Toivottavasti sen tekemällä saan sinut näkemään, ettei haavoissani ole mitään pelottavaa eikä pelättävää. Kenties voin rohkaista myös sinua näyttämään omat haavasi minulle.

Riisutaan yhdessä surulta haarniska.

Rakkaudella, Jenny

PS. En ole surun ammattilainen, asiantuntija tai laillistettu tietäjä. Haluan painottaa, että blogissa käsiteltävät aiheet ja ajatukset pohjautuvat omiin kokemuksiini, tunteisiini ja mielikuviini, ja ne voivat erota radikaalisti toisen surukäsityksestä. Eriävät näkemykset eivät kuitenkaan poissulje toisiaan: pyydän kunnioitusta kaikkiin eri surukäsityksiin ja tapoihin surra, tai päätöksiin olla surematta.