Miten avata Surunlukko?

Tämä on jatkoa edellisestä postauksesta, jossa otin esille kuilun, joka erottaa surevan ja muut toisistaan. Miksi kuilu syntyy, ja mikä sen muodostaa? Miksi ja mihin Surunsiltaa tarvitaan?

Sureva harvoin vapaaehtoisesti valitsee surua, joten hän on tahtomattaan jo joutunut kuilun kupeeseen. Surevalla on tietenkin omat vastuunsa ja roolinsa surun jakamisessa (vaikka jakaminen ja surusta puhuminen sattuu, se auttaa!), mutta on tärkeää välillä kääntää katseet pois surevasta ja tutkia, miten surukuplan ulkopuolella suruun voidaan reagoida. 

Osallistuin aiemmin tällä viikolla kaksipäiväiseen valtakunnalliseen Surukonferenssiin, ja konferenssin eri luennot vain vahvistivat omia näkemyksiäni surevan ja muiden suhteesta toisiinsa. Sen sijaan, että keskityttäisiin ainoastaan surevaan, surua voisi pikemminkin käsitellä kokonaisena ekosysteeminä.

On valitettava tosiasia, että kuilu, joka surevan ja ulkopuolisten välille muodostuu, johtuu pääosin ulkopuolisista. Vielä valitettavampaa on se, että vaikka ulkopuoliset vilpittömästi pyrkivät hyväntahtoisuuteen, valitsemalla vääriä tekoja tai sanoja he sulkevat surevan pois, ja sureva kokee jäävänsä yksin. Tämä ilmiö ei johdu siitä, että ulkopuoliset olisivat tyhmiä tai tilannetajuttomia: heillä ei vain yksinkertaisesti ole oikeanlaisia työkaluja surun käsittelyyn ja kohtaamiseen.

Alle olen koonnut yleisiä stipluja, joihin ulkopuoliset kompastuvat perustellessaan päätöksiään kohdella surua ja surevaa. Nämä ovat työkaluja, jotka eivät kavenna kuilua.

Surevaan kohdistuvat oletukset esimerkiksi siitä, että…

  • sureva haluaa olla yksin
  • sureva ei kykene tuntemaan muita tunteita, kuin surua
  • sureva ei kykene puhumaan muusta, kuin surusta
  • muut ovat jo tyydyttäneet surevan tarpeet.

“Se varmaan on hautautunut sänkyynsä ja itkee vaan.”

Tekemällä oletuksia surevasta ja hänen ajatusmaailmastaan ulkopuolinen usein suojelee itseään oletetulta negatiiviselta tunnelmalta. Oletusten tekeminen on itsepuolustusta, joiden avulla ulkopuolinen validoi suhtautumistaan ja tekojaan surevaa kohtaan ilman, että surevaa kuullaan. Sureva siis saatetaan torjua jo ennen, kuin mitään on edes ehditty sanoa. Surevaa aletaan helposti myös katsoa ainoastaan surulasien läpi: kaikki mitä surua kohdannut viestittää, on jollain tavalla kytköksissä ikävään ja kaipuuseen negatiivisella tavalla.

Pelot, jotka ohjaavat kääntämään selän, koska lohduttaja pelkää…

  • miten hänet otetaan vastaan
  • surevan vastareaktiota (esimerkiksi itku)
  • koko tilanteeseen sotkeutumista

“En uskalla laittaa sille mitään.”

“Ei tää kuulu mulle.”

“En halua edes kuvitella, mitä se käy läpi.”

Pelot liittyvät epämukavuuden ja epävarmuuden tolerointiin: pelossa ihminen unohtaa vastapuolen, ja jääkin keskittymään omiin tunteisiinsa ja näkemyksiinsä. Pelko on kytköksissä siihen, ettei olla tilanteen päällä ja tiedetä, mitä on vastassa. Kun ei tiedetä, eikä uskalleta kysyä, jää vastaukset ja todellisen tilanteen laita tietenkin saamatta.

Surun kyseenalaistaminen tai sen vähätteleminen esimerkiksi…

  • surun syyn perusteella
  • kuoleman yhteydessä kuolintavan perusteella
  • surijan suhteen perusteella menetettyyn

“Se oli vaan koira.”

“Noi överit oli odotettavissa, nyt sun ei enää ainakaan tarvii kattoo sen päihteidenkäyttöä.”

“Ethän sä ollu sille edes sukua.”

Toisen surun määrää tai laatua ei voi ymmärtää, jos ei itse ole kokenut samanlaista surua samanlaisessa kontekstissa. Surua ei voi kuitenkaan arvottaa: suru on aina läsnä silloin, kun surevalla on kiintymyssuhde menetettyyn. Tässä yhteydessä haluaisin nostaa esiin sen, että lemmikin menettäminen voi olla todella kipeä kokemus: muiden menetysten ja surun hetkinä lemmikki saattaa olla omistajalleen ainoa pyyteetön ja vilpitön lohduttaja. Omakohtaisen kokemuksen perusteella tiedän, että sellaisen lohduttajan menettäminen sattuu.

Oletukset, omat pelot ja niitä seuraava surevan väistäminen ruokkivat tietämättömyyttä ja neuvottomuutta entisestään.

Entä jos unohdettaisiin ajatukset työkaluista ja ohjekirjoista, jotka muutenkin viittaavaat suorittavaan toimintaan?

Olen Instagramissa maininnut, että surutyön tai surusta yli pääsemisen sijaan olisi parempi puhua surukäsittelystä, sillä silloin sanaton tavoite siitä, että suru tulisi suorittaa loppuun tai saada päätökseen, haihtuu. Kuten surukäsittelyssä, lohdutuksessakaan ei pitäisi olla suoranaista tavoitetta, päämäärää.

Entä jos ohjeiden sijaan annettaisiin avain, jonka nimi on läsnäolo?

Läsnäoloon ei tarvita neuvoja, aforismeja tai tsemppitaputuksia selälle. Läsnäolon tarkoituksena ei ole ottaa surua surevan harteilta pois, yrittää päästä surusta eroon tai vetää surevaa surun suosta ylös. Lohduttajan vastuuksi jää ainoastaan olla aktiivisesti käytettävissä ja antaa surevan määritellä lohdun tarpeet. Läsnäolon avain antaa avoimen tilan ihan vaan olla.

Läsnäolon toteuttaminen vaatii kuitenkin sen, että ulkopuolisen on uskallettava lähestyä surevaa.

“Soita, jos tarvitset jotain” on ihan kaunis ajatus, mutta todellista läsnäoloa on soittaa itse ja kysyä, tarvitseeko sureva jotain. Tyttäremme kuoleman jälkeen ystävämme lappasivat tuomassa meille ruokaa, vaikka olimme kohteliaasti kieltäytyneet kaikesta avusta. He olivat rohkeita, eivätkä välittäneet kielloista: olen siitä heille ikuisesti kiitollinen.

Läsnäoloon liittyy myös ymmärrys siitä, ettei surulla ole eräpäivää. Vointia tulisi uskaltaa kysyä vielä pitkään akuutin surujakson jälkeen, aivan kuten kyselemme kuulumisia tavallisessa arjessamme muiltakin. Kyselemällä kuulumisia olemme läsnä.

Tässä on kallisarvoisin neuvoni: Kohtaaminen on parempi, kuin kohtaamatta jättäminen.

Annetaan surevan päättää, mitä kohtaaminen tuo tullessaan. Parhaimmassa tapauksessa hän on kiitollinen yhteydenotosta, koska ei itse ole jaksanut ottaa yhteyttä. Pahimmassa tapauksessa hän ei vastaa, mutta sitä ei kannata ottaa itseensä. Kohtaamiselle on annettu mahdollisuus, ja sureva kyllä tiedostaa vastapuolen toimet. Surevan voimavarat vaikuttavat myös vastaamisen aikatauluun.

Jos surevan kohtaamiseen liittyvistä peloista ei meinaa päästä irti, mutta sureva kuitenkin pyörii mielessä, tämä riittää:

”Olet ajatuksissani.”

Mikä sinun mielestäsi on kaikkein vaikeinta surevan kohtaamisessa tai lohduttamisessa?

Rakkaudella, Jenny

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s