Ihminen on kautta aikojen etsinyt selityksiä ja syitä selittämättömille asioille. Niille asioille, joihin ihminen ei itse voi vaikuttaa. Niille asioille, jotka ovat kättemme ulottumattomissa.

Joskus syyt ovat helposti löydettävissä. Ne ovat luonnollisia. Syyt tiedetään, niistä koituvia seurauksia osaa odottaa, ja niihin pystyy valmistautumaan. Ja vaikka seurauksen osuessa tekee kipeää, lopputuloksen voi hyväksyä ilman katkeruutta, kateutta ja vihaa.

Silloin, kun jotain sellaista tapahtuu, minkä ei kuulunut mennä niin, alamme vimmattuna etsimään vastauksia. Silloin, kun olemme tehneet kaiken mielestämme oikein, mutta jokin menee silti vikaan, pohdimme päämme puhki. Silloin, kun oma elämä yhtäkkiä pysähtyy varoittamatta samalla, kun muut jatkavat onnellisina eteenpäin, mielen täyttää yksi kysymys.

Miksi?

Miksi minä? Miksi minulle? Miksi meille? Miksi tämä tapahtuma osui polulleni, eikä jonkun muun? Miksi minulta otettiin, eikä joltain toiselta?

Vastausten etsiminen ja löytäminen on tärkeä osa ei-toivotun tapahtuman kohtaamista, realisoitumista ja lopulta kenties hyväksymistä. Mutta vaikka ei-toivotulle tapahtumalle saisi tieteellisen ja loogisen selityksen, tai ulkopuolisen syyllisen ja väärintekijän, se ei usein riitä ihmismielelle. Meidän on kaivettava syvemmälle, alettava etsimään syytä syylle, laajennettava etsintöjämme.

Niin kävi myös kohdallamme. Vaikka hyväksyin ja järkeilin menetyksemme hyvin pian tapahtumasta, valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi käynyt erikseen kääntämässä muita mahdollisuuksien ja vastausten kiviä polullani. En ainoastaan käännellyt kiviä etsiessäni syytä tyttäremme kuolemaan, vaan kävelin elämänpolkuani pitkän matkaa taaksepäin: mitkä kaikki asiat johdattivat minut tähän pisteeseen ja miksi?

Kokonaistilannetta katsoen päädyin muun muassa alla oleviin päätelmiin:

Kaikella on tarkoituksensa. Tällä fraasilla on helppo kuitata mikä tahansa tapahtunut, ja olen aina vakaasti uskonut lauseen voimaan. Vaikka omat tekomme ja valintamme osittain määräävät suuntaamme, eteen tulevat vastoinkäymiset tai pettymykset on helpompi ottaa vastaan, kun vastuu niistä siirretään kohtalon käsiin. Lisäksi lauseessa on toivo paremmasta tulevaisuudesta: tästä seuraa vielä jotain hyvää. 

Meille annettiin kannettavaksi sen verran, mitä jaksamme. Tämä ajatus toi alussa lohtua, sillä sen perusteella universumi (tai jumala, tai mihin kukakin vapaasti uskoo) luotti meidän olevan tarpeeksi vahvoja kantaaksemme menetyksen taakkaa koko loppuelämämme. Myös ulkopuoliset tuntuivat samaistuvan tähän syyhyn: minulle tuli kannustusten sanoja siitä, että olin reipas ja vahva, ja että jos jollekin tämä piti antaa kannettavaksi, niin minulle, koska kaikista ihmisistä minulla olisi rahkeet käsitellä jotain näin raadollista.

Tämä ei tapahtunut meille, vaan meitä varten mukailee molempia yllä olevia selityksiä. Valituksi tulemisen tuntu ja se, että kokemus avaa oven jonnekin parempaan, pönkittää jollain tasolla itsetuntoa ja mieltä.

Karma is a bitch. Syyt, jotka kohdistuvat itseensä, ovat niitä kaikkein synkimpiä ja yksityisimpiä. Niihin liittyy häpeän, syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteita. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Jos olisin menneisyydessäni tehnyt jotain toisin, olisiko vauvani jäänyt eloon? Onko tuolla jossain joku, joka ajattelee, että sain palkkioni mukaisesti? Itsesyytöksillä pääsee kaikista vaikeiten etenemään surussa, mutta samalla niistä on kaikkein hankalin päästää irti.

Mitä pidempään yritin käyttää edellä mainittuja selityksiä syinä tyttäreni kohtalolle, sitä vähemmän niihin enää uskoin. Maailmassa tapahtuu jatkuvasti asioita, joita kenenkään ei kuuluisi jaksaa kantaa. Lopuista itsesyytöksistäkin olen vähitellen irtautunut sen ansiosta, että saman menetyksen koki myös mieheni, jolle karmalla ei ollut mitään kostettavaa.

Lisäksi on mainittava tärkein: syitä etsiessäni seurasin oman polun vieressä olevaa pienen pientä polkua. Tyttäreni polkua. Minä menetin hänet, mutta hän menetti koko loppuelämänsä. Hän ei ehtinyt tehdä yhtäkään päätöstä, jolla olisi voinut omaan kohtaloonsa vaikuttaa.

Tällä hetkellä uskon lähinnä seuraavaan ajatukseen: joskus asioita vain tapahtuu. Väsyin nimittäin etsimään vastauksia myös siihen, että jokaisesta koetusta asiasta olisi seurattava jotain merkityksellistä ja oleellista.

Matka syiden alkulähteille ja takaisin on joskus helpompi, ja joskus se on pitkä ja kivinen. Silloin, kun syyksi ei ole tarjolla mitään konkreettista, kysymyksissä saattaa velloa koko loppuelämän, ja vastaukset vaihdella. Oli syy-seuraussuhteiden tutkiminen minkä pituinen tahansa, ulkopuolisten on tärkeä ymmärtää, että se on osa surukäsittelyä. Surevan pää on kysymysmerkkejä täynnä jossain kohtaa. Jos kysymys ei ole ”miksi?”, se on ”mitä jos…?”.

Haluan palata lopuksi kysymykseen: miksi minä, eikä joku toinen?

Vannon, että tuolla jossain on myös se joku toinen.

Rakkaudella, Jenny