”Olen surkea surija”, kuulen televisiosta. Ylen aamussa vierailijana on esikoiskirjailija ja uskonnonfilosofian tutkijatohtori Lari Launonen ja meitä yhdistää ainakin yksi asia: olemme molemmat menettäneet lapsen. Istun sohvalle, ja kuuntelen Larin tarinaa poikansa kuolemasta ja siitä, ettei hän ole itkenyt asian vuoksi kuin kahdesti.

”Olen surkea surija.” Sanat kaikuvat mielessäni monta päivää, enkä muista haastattelusta enää mitään muuta. Ehkä sen vuoksi, etten ole samaa mieltä siitä, että joku voi olla surkea suremisessa, mutta myös siksi, että silti olen tuntenut joskus samoin.

Olen jo aiemmin käsitellyt hyvää, huonoa ja oikeaa tapaa surra tässä blogitekstissä. Vaikka koen, että surua ilmiönä tuodaan yhä enenevissä määrin esille yhteiskunnassa ja mediassa, perinteinen surumuotti on ja pysyy, ja sitä on vaikea rikkoa. Yhä edelleen surua kuvastavat kyyneleet, kahtia rikki mennyt sydän, voimien toivotus. Ja niin kuuluukin kuvastaa. Vähemmälle huomiolle kuitenkin jäävät surusta huolimatta koettavat aurinkoiset päivät, rakkauden tunteminen ja kiitollisuus. Surulla on yhtä monet kasvot, kuin on päiviä vuodessa ja ihmisiä maailmassa.

Surua ei tee surkeaksi se, jos ei itke. Tai käännetään asia näin: itkuinen suru on myös surkeaa. Itkemisessähän on nimenomaan kyse surkeasta olosta, ja itkeminen on tapa purkaa surkeutta pois kehosta.

Pinttynyt oletus on, että surun määrä korreloituu vuodatettujen kyynelten määrään. Se tuo paineita myös suremiseen, ja siksi sureva saattaa kyyneleiden puuttuessa kysyä itseltään: olenko niin kyyninen ihminen, että edes suruni ei saa minua itkemään?

Kumpi siis on parempaa surua: kyyneleitä täynnä oleva, vai kyyneleitä vailla oleva?

Surevan näkökulmasta sillä ei pitäisi olla merkitystä, sillä surun määrää ei voi mitata kyynelten määrällä. Suru on tunne, ja kyyneleet vain yksi kehon tavoista reagoida siihen. Tärkeintä on löytää ja tunnistaa omanlaisensa tavat, joilla surua käsittelee. Mikään tavoista ei ole surkeaa, paitsi ehkä se, jos surua ei käsittele ollenkaan. En tarkoita tällä kuitenkaan sitä, että surun sivuuttaminen olisi kiellettyä. Joskus elämässä ei vain ole tilaa tai voimia surra.

Koska surulla on oma agendansa, voimansa ja tarpeensa, sitä ei voi upottaa ja vain unohtaa. Se pulpahtaa pinnalle kuin ongen koho niin monta kertaa, kunnes sen noukkii vedestä ja puristaa kämmenen sisään. Koska surulla ei ole eräpäivää, kohon voi noukkia vielä monen vuoden tai vuosikymmenien jälkeen.

Surukuplan ulkopuolelle astuessa kysymys on hieman haastavampi. Itkevä ihminen on ainakin omasta mielestäni vaikeampi kohdata ja häntä lohduttaa, vaikka tiedän, että itku kuuluu asiaan. Sureva, joka ei itke, on taas helpommin lähestyttävä, mutta kuten Lari itselleen viitan on asettanut: sellainen henkilö voidaan leimata myös ulkopuolelta surkeaksi surijaksi. Surussa ei voi voittaa.

Hyvää tai surkeaa suremista ei ole. On vain suremista, joka joskus saattaa näyttäytyä vasten normeja ja oletuksia. Surun monimuotoisuutta on tuotava esille, jotta surevan ei tarvitse leimata itseään hyviin tai huonoihin surijoihin, eikä ulkopuolisten tarvitsisi kummaksua surevan tekoja tai tekemättömyyksiä.

Surunsillalla kaikenlainen sureminen, ja surun ennakkoluuloton seuraaminen on sallittua. Lisää sanoja surusta voi löytää Instagramista @surunsilta.

Rakkaudella, Jenny

PS. Lari Launosen esikoisteos ”Poikani, elä vielä tämä talvi: Lyhyen elämän filosofia” (Otava) julkaistiin tällä viikolla. Hänen mukaansa kirjan kirjoittaminen auttoi häntä käsittelemään omaa suruaan, ja ilman sitä hän olisi saattanut sivuuttaa koko suruprosessin. Kyseisestä oivalluksesta on surkean surijan titteli kaukana. 🙂